Uudelleen opettelua

Nyt kun kropassa on olleet asiat päin honkia jo pidemmän aikaa, olen löytänyt itseni tilanteesta, etten osaa lukea kehoani tai mieltänikään niin kuin ennen. Joskushan kirjoitin aiheesta oikein postauksen. Silloin olin perillä kyllä ihan kaikesta, koska olin löytänyt sellaisen balanssin kaiken mahdollisen kesken, että kroppa toimi niin kuin piti ja näytti siltä kuin tahdoinkin sen näyttävän. Oltiin kehon kanssa kavereita. Nyt tuntuu, että että kaveruus on irtisanottu. Ehkä enemmän niin, että keho on suuttunut minulle, eikä toisinpäin, vaikka tätä kroppaa välillä kiroankin. Mutta syytä sen olikin suuttua, kun en sitä kyennyt kohtelemaan niin kuin olisi pitänyt. Nyt ollaan tilanteessa, että en tiedä yhtään mitä se pääni menoksi suunnittelee. Joka toinen päivä se saattaa olla aivan eri tuulella, enkä tiedä miksi. Onneksi kuitenkin suunta on hiljattain ollut oikea, eli jotain saatan olla tekemässä oikein. Mutta silti tässä joutuu opettelemaan kaiken uudelleen.

En osaa enää juuri lukea kehoni signaaleja, koska ne eivät ole niin selkeitä ja vaihtelevat päivittäin. Toisinaan se huutaa ruokaa aamusta iltaan ja vaikka annan sille ruokaa varmasti tarpeeksi, se huutaa silti. Annan sille myös paljon vettä, mutta en tiedä annanko silti liian vähän tai annanko ehkä jo liikaakin, sillä määrä on huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Eli silloin joskus, kun asiat olivat kunnossa. Toisinaan taas saatan olla aivan täynnä aamusta iltaan, enkä tunne nälkää laisinkaan, vaan joudun kellosta katsomalla syömään. Puoliväkisin.

Toisina päivinä keho on pelkästään löysä ja taas seuraavana päivänä se saattaa olla huomattavasti kiinteämpi. Lihakset saattavat olla täysin tyhjät ja seuraavana päivänä täynnä. Joskus treenissä saa kunnon pumpin ja joskus ei tunnu tapahtuvan mitään. Ja kun en tiedä mitä teen eri tavalla. En välttämättä juuri mitään. Ehkä tämä vain kuuluu siihen kilpirauhasen ja kortisolin juttuihin.

En voi sanoa olevani tällä hetkellä laisinkaan tyytyväinen kroppaani. Olen menettänyt sitä lihasta ja jäljellä on vain sitä löysää. Lihas ei myöskään tunnu tarttuvan ollenkaan ja suurin osa treeneistä tuntuu aika turhalta sen vuoksi. Vaikka saisikin laittaa lisää painoa tankoon ja treeni olisi hyvä tai jopa loistava, kehitys ei yksinkertaisesti näy missään. Todennäköisesti siksi, kun lihaksista on jo parin tunnin päästä kaikki paine pois ja taas ollaan tyhjiä. Jos siis pumppi tuli muutenkaan (nykyään onneksi jo pitkälti joka kerta). Tämä ehkä johtuu siitä kortisolista. En tiedä. Mutta tämän vuoksi sitä saa opetella aika pitkälti myös treenaamaan uudelleen. Ne asiat, mitkä toimivat ennen, eivät vain selkeästi toimi enää.

Tämä vaikuttaa myös automaattisesti treeni-intoon ja siihen yleiseen motivaatioon. Olen oppinut, että suurin treenejä ajava voima itselläni on se, että näen aikaansaannokseni. Nyt jotain saattaa aina joskus vilahtaa, kunnes katoaa. Ja toisina päivinä ei näy mitään. Ei sitä riemukiljahdusten kera kipitä sinne treenihuoneeseen puurtamaan. Vaan menen sinne silti, kun syitä olla sieltä poiskaan ei ole, eikä treeni silti ole vastenmielistä. Eikä tämä kroppa tästä kuitenkaan itsekseen rakennu uudelleen, eivätkä ne kadonneet lihakset sieltä palaa takaisin sohvalla makoilemalla. Mutta entinen suuri rakkaus vatsatreeni on nykyään suurin inhokki. Koska vatsalihakset ovat pehmeän massan alla, eikä niitä juuri näy. Treenasin niitä tajuttomasti silloin, kun olivat näkyvimmät. Aina sitä vähemmän, tai vähemmällä innolla, mitä enemmän ovat piilossa.

Syödä en myöskään enää osaa. Siinä mielessä, että tietäisin, mistä kroppani tykkää ja mistä ei ja mitä syömällä milloinkin olisi paras olla. Tällä hetkellä kun ei ole juuri koskaan täysin hyvä olla. Ennen tätä kaikkea, Saksassa kun asuttiin, söin samalla kaavalla, samoja ruokia, samoihin kellonaikoihin. Tämä toimi loistavasti ja siksi ei ollut mitään syytä poiketa siitä. Voin hemmetin hyvin sillä kaavalla, en kokenut nälkää, en kokenut ähkyä, kehityin ja puhkuin energiaa. Söin samaan tapaan, vaikka liikuin enemmän/vähemmän. Nyt kun koitan syödä sillä tavalla, että syön sitä mitä tekee mieli ja silloin kun tekee mieli, ollaan jossain tosi syvällä tiheässä kuusimetikössä. Olenkin koittanut viedä tätä syömistä enemmän siihen suuntaan, että se noudattaisi edes jonkinlaista samanlaista kaavaa joka päivä. Tiettynä aikana päivästä tiettyä ruokaa, tietyn verran. Mutta sitten taas tulee sellainen päivä kun kroppa kiljuu sitä sapuskaa ja joudun poikkeamaan kaavasta. Ja pian ollaankin siinä tilanteessa, että ei ole nälkä pariin päivään laisinkaan ja puoliväkisin pitää syödä. Syön aina silti. En tahdo missään tapauksessa olla edes yhtä päivää miinuksilla, ettei kroppa siitä ainakaan suutu taas.

Eli koko syömistouhun saa opetella uudelleen. Vielä ei pitkällä olla, mutta pieniä oivalluksia onneksi tapahtuu koko ajan ja niitä voi ujutella kaavaan mukaan. Tai pois sieltä. Hiilareiden sietokyky on samalla kantilla kuin ennenkin, eli jokin pysyy muuttumattomana onneksi. Vaikka huonompaan suuntaan sekin on mennyt, mutta huonosti siis siedän yhä edelleen. Sen lisäksi, että kroppa kerää niistä nestettä, mittailinpa myös verensokeriani. Taannoin söin viimeistä kertaa hiilaripainotteista lämmintä ruokaa, kun lautasella oli bataattia. Tunnin-puolentoista päästä verensokeri oli yli kahdeksan. En olekaan sellaisia lukemia nähnyt mittarissa ikinä ennen. Vaikka aikoinaan veteli jäätelöt ja karkit ja kaikki mahdolliset naamariin, ei se noussut kuin piirun päälle seitsemään. Tänään opin kuitenkin, että korkea kortisoli saattaa olla tässäkin takana. Mutta pannaan pääsi tuollaiset ateriat, sillä epänormaalistihan se käyttäytyy ja ruokkii taas kortisolia ja tiedä mihin johtaa lopulta. Vaikka siihen diabetekseen. Semmosen opin kanssa hiljattain, että jos sitä kiusaa ja arvot heittelevät noin, lopputuloksena voi hyvinkin tuo tauti olla. En ajatellut sitä vapaaehtoisesti ottaa. Mittailemalla eri ateroiden vaikutuksia verensokeriin olenkin rakennellut tuota syömiskaavaa päiviini. Ja ennen kuin joku kysyy, niin paastoarvoni aamulla on aivan normaali.

En myöskään voi näissä ruokajutuissa luottaa enää siihen, että mitä mieleni huutaa. Kärsin välillä aivan tajuttomista ruokahimotuksista ja toisinaan annan ihan rehellisesti vain periksi. Meiltä nyt ei mitään epäterveellistä löydykään enkä semmosia koskaan himoitse (paitsi löytyy jotain lahjoitettua suklaata tms. joihin en koske pitkällä tikullakaan), joten himotuksissanikin tulee syötyä ihan vaan terveellistä sapuskaa. Mutta välillä liikaa, koska hemmetti soikoon, se mieli huutaa kovin. Vai kroppako se huutaa? Kai tämä selittyy jollain hormonien heittelyllä. En silti tykkää siitä yhtään ja toivon, että menisi pois. Pitää siis opetella nämä mielen signaalit uudelleen. Milloin kyseessä on tarve ja milloin halu, ja sen myötä oppia, että milloin pitää antaa periksi ja milloin ei. Ja tähän kaiken päälle sitten tietysti vielä se, että mitä mm. migreenin vuoksi voi/uskaltaa syödä ja mitä ei ja missä määrin, ynnä muut rajoitukset.

Nyt uusimpana opeteltavana on nukkuminen. Tässä on jo jonkin aikaa ollut sellainen fiilis, ettei se normaali unimäärä ole enää riittävä. Eli se sama, mikä on riittänyt jo useamman vuoden. Enää ei riitä. Kirjoittelin unesta keväällä täällä. Itsellenihän on riittänyt se 6-7 tuntia ja sen yli kun mennään niin väsyttää aina vain enemmän. No nyt pitää kyllä saada se kahdeksan tuntia, tai nukahdan vaikka sohvalle yhtäkkiä yllättäen. Kuten eilen. Heti otettiin viime yönä lisää unta ja seitsemän ja puoli tuntia sitä tuli. Se on riittänyt ja tänään on energiataso kohdillaan. Pyritään siis tästä lähtien lähemmäs sitä kahdeksaa, kun semmoista se keho nyt koittaa huutaa. Tämä aiheuttaa itseasiassa aika paljon haasteita arkeen, mutta ei sille oikein mitään voi. Ja kortisolinkin ynnä muun palautumisen kannalta on ehdottomasti parempi nukkua mieluummin enemmän kuin vähemmän.

Jotenkin myös koko identiteetti on hukassa, enkä ole ihan varma enää kuka oikein olen. Täällä mulla ei ole selkeää roolia, kuten esimerkiksi Saksassa oli, jossa olin Hausfrau ja elin tuota roolia aivan täysillä. Täällä koko rooli puuttuu. Ehkä siksi muutan jatkuvasti mieltä tukkani suhteen, kun en ole yhtään varma minkä näköinen mun kuuluisi olla. :D Tämä kaikki kuulostaa varmaan paljon dramaattisemmalta kuin oikeasti on, joten ei hätää, täällä silti hymyillään! ;)

Aikamoista opettelua edessä ja paljon jo takanakin onneksi. Kai mä jostain löydyn joskus taas. :)

Ja jotta ei nyt mennyt aivan valitusvirreksi koko postaus, kerrottakoon, että tänään meni olkapäätreenissä sivuviparit jo kymmenellä kilolla (3×10). Hell yeah!

P.S. Tiedän, että siellä varmaan moni sormet syyhyten on jo ehdottamassa mulle kaikenlaista, että pitäisikö mun kokeilla sitä tai tätä tai tuota, mutta totuus taitaa olla, että vain minä voin tätä kehoa koittaa ymmärtää ja kuunnella, eikä siihen oikein voi kukaan muu vaikuttaa. Eli neuvoja en tämän vuoksi osaa tai voi juuri pyytää. Aika turhaa taitaisivat olla. Tietysti messeviä kuningasideoita otetaan aina vastaan. :D Mutta lähinnä vain tahdoin jakaa tämänkin puolen tästä koko kilpirauhas-/kortisoli -mistäliesopasta. Niin paljon siihen vain liittyy.

10 vastausta artikkeliin ”Uudelleen opettelua”

  • Hahaa, koin piston sydämessäni ps.-merkinnästä ;). Mutta ei pelkoa neuvoista, näistä kilpirauhasasioista en kyllä tiedä yhtikäs mitään, ikävältä kuitenkin kuulostaa. Minä en ole oikein koskaan osannut tulkita kroppaani tai ylipäätään ollut sen kanssa puheväleissä. Ollaan kuin kaksi erikielistä, eli kun se oikein viittilöi ja mölisee, niin saatan ymmärtää, että ”niin joo, se irtokarkkipussi ei ehkä ollut paras valinta iltapalaksi”. Näin niin kuin kärjistettynä :).

    Tuo treenimotivaatiojuttu olikin mielenkiintoinen! Itse jaksan itseäni niin vähän kuvailla, etten oikein kehitystä näe, joten siitä ei ole motivaattoriksi. Mutta pitääkin oikein pohdiskella tuota.

    Ymmärrän hyvin tuon roolin puutteen ja ainakin kuvittelen ymmärtäväni, miten se voi liittyä kaikkeen muuhunkin kirjoittamaasi.

    Ja vielä (onpas nyt kommentoitavaa) tuosta verensokerista; miten sitä mittailet? Itse en ole koskaan mitannut verensokeria itseltäni. Kerran joskus viisi vuotta sitten diabeetikkotyökaverini halusi mitata minulta ja sanoi sen olevan ihanteellinen, mutta en yhtään muista, mitä se oli enkä tiedä, mitä niiden pitäisi olla. (Google varmaan vastaisi näihin kaikkiin pohdintoihin..)

    • Usko pois, ei se ees ollut sulle. :D Lähinnä vaan tosiaan sitä meinaan, ettei ihmisten kannata alkaa keksiä ratkaisuja näihin asioihin, kun se on aika turhaa. Vaan mä voin loppupeleissä päästä tästä perille kuitenkin.

      Tosiaan tämän motivaattorin olen tässä nyt vasta tajunnut. Ei pelkästään kuvien, vaan ihan peilin kautta. Jos siellä ei näy paloja vatsassa niin ei sitä tee mieli treenata ollenkaan. Mutta kyllä mä silti sitä treenaan, mistä kertoo se, ettei tätä motivaation voimalla tehdä, vaan elämäntapahan tämä kuitenkin on.

      Uskon, että ymmärrät tuon(kin). :)

      Mulla on ihan kunnon verensokerimittari. Tässä yksi päivä ajauduin miettimään, että mistä senkin olen hankkinut ja miksi. Luulen, että äipän kautta (terveydenhoitoalalla). En kyllä muista, että mistä se idea siihen on lähtenyt. No semmonen on, aina laukussa mukana. Muinoinhan se kahvi heitteli sitä verensokeria sinne tänne, joten välillä tuli mitattua, että missä mennään.

      http://www.diabetes.fi/diabetestietoa/yleista_diabeteksesta/oireet_ja_toteaminen/verensokerin_viitearvot

      :)

  • Huh, varmaan ihan tosi hämmentävää. :( Kuitenkin sä osaat periaatteessa sen kuuntelemisen taidon, tiedät, miten kuunnella omaa kroppaa, siis noin niin kuin yleisesti, koska oot tehnyt sitä ennenkin. Nyt tarvitsee kai sitten vaan keskittyä. Tai niin voisi ainakin kuvitella. Vai mitä ajattelet? Ainakin osaat todella hyvin analysoida näitä asioita. Tekstinkin perusteella.

    Toivottavasti se oma ittes eli se Heidi itte löytyisi sieltä jostakin. Se, jonka kanssa sun on hyvä olla. :) Ehkä tän kuoppasen tien voi ottaa jonkinlaisena kasvattavana matkana? Ajattele, kuinka Heidi itte sitten oot, kun vihdoin löydät sen itte Heidin. :-) <3 Ja sen itseä miellyttävän hiusmallin. Hihi.

    • Onhan tässä vähän semmonen olo, että kenessä mä oikein elän. :D Missä mun kroppani on, mikä tää on mikä on tilalle tullut ja kuka ihme peilistä kattelee takaisin?! Tavallaan se on kaikki samalla hirveän mielenkiintoista ja tilaisuus oppia vaikka mitä uutta. Kasvattava matka nimenomaan ja semmosena se otetaan vastaan – muutamalla kirosanalla höystettynä silloin tällöin. :D Hah. Mutta sitten lopulta sitä ollaan kyllä niin Heidiä että! :)
      Ihanainen Elinainen <3

  • Samanlaisia tuntemuksia täälläkin, motivaatio meinaa karata ja mieli temppuilee. Minulla siihen on selkeä syy, eli stressi. Olen laittanut itseni liian koville vapaa-ajallani kuin töissä enkä meinaa pysyä perässä. Se näkyy kropan kiukutteluna ja mielialojen laskuna. Lääkkeeksi kokeilen nyt tehdä asioita hieman rennommin, treenaan niin paljon/vähän kuin mieli tekee ja syön niin paljon /vähän kuin mieli tekee ja ennen kaikkea lepään ja koitan olla armollisempi itelleni.

    Ja mitä tulee tuohon lihasten kasvuun/kehittymiseen, olen huomannut että nyt kun tätä on jonkun aikaa tehnyt niin kehittyminen on hitaampaa kuin alussa. Tiettyyn pisteeseen asti kehittymistä näki jopa päivittäin, mutta nyt sitä on hiton vaikea nähdä edes kuukausitasolla, ainakaan itse vaikka kuinka peilistä sitä koittaisi tiirata… Kai sitä on hieman sokeutunutkin omalle keholleen?

    Kyllä se balanssi sieltä löytyy, ei ehkä ihan heti mutta hiljalleen. Omalla kohdallani epätasapainoon on jouduttu pidemmän ajan saatossa joten ei tasapainottuminenkaan tapahdu vain sormia napsauttamalla. Mutta parempaan päin mennään jo. :)

    Tsemppiä sinulle! Päivä kerrallaan. :)

    • Kyllähän sitä stressillä saa mielen ja kehon aivan sekaisin myös. Hyvä, että olet ottanut ohjat käsiin asiassa!

      Mä en oikeastaan puhu mistään perinteisestä lihaskasvusta, sillä se nyt on mulla niin hidasta muutenkin. Mutta että kun saisi tästä kropasta sen taas, mikä se oli. Ja se ei vain onnistu, kun lihakset on tyhjät ja olemattomat päivä toisensa jälkeen. Sitä kehitystä tässä kaivataan. Kuvia vertailemalla yleensä suoritan tuon perinteisen kasvun seuraamisen, koska sitä tosiaan sokeutuu. Mutta esimerkiksi keväästä tähän hetkeen ollaan samalla tasolla tai osin pienempiä.

      Pitkä matka varmasti edessä. Se mikä vei pitkän aikaa tuhota, vie pitkän aikaa palauttaa.

      Tsempit sulle myös! :)

  • Mielenkiintoinen ja itsellekin ajankohtainen teksti taas! Mä en ainakaan ehdottele yhtään mitään, koska olen itsekin vähintään yhtä pihalla näissä jutuissa. :( Kuulosti niin kovin tutulta. Valitettavasti. Mulla erona on vielä se, etten ole koskaan osannut sitä kropan kuuntelun jaloa taitoa, en tiedä, miltä sellainen tuntuu.

    Unta tarvisin minäkin lisää, mutta sen mahduttaminen vuorokauteen aiheuttaa haasteita. Ja just tuo kehittymättömyys treenistä huolimatta syö kyllä naista. :/ Mut en mä ajatellut vielä luovuttaa. Kuten sanoit, siellä sohvalla ne lihakset ei ainakaan kasva.

    Onko sulla mitattu noita kortisolipitoisuuksia koskaan? Tsemppiä!

    • Ikävää, että tässä on niin paljon tuttua juttua toisillekin. :/ Kropan kuuntelun taitoa on muuten hirveän vaikea selittää, että miten sen voi oppia! Kaisa Jaakkola kirjassaan Hormonitasapaino kirjoitti jotain siihen malliin, että aloittaa voi ihan sillä, että siinä kun nyt istut/makaat, niin keskity oikein silmät suljettuina tuntemaan vartalosi, aloita ihan varpaista lähtien; miltä niissä tuntuu, onko kylmä, kuuma, sopiva, kolottaako? Ja tuohon malliin käyt läpi koko kropan ja olet hetken päästä jo paljon tietoisempi siitä. :)

      Meilläkin piti selkeästi jostain luopua, kun unta päätettiin saada lisää. Kun viideltä herää, niin illalla on mentävä kovin aikaisin nukkumaan. Se on tylsää siksi, että mies on töistä kotona yleensä vasta kuuden jälkeen. Mutta mitään katastrofia tästä uudesta unirytmistä ei tullut, vaan loppupeleissä se olikin yllättävän helppoa. Ja näinhän se vain menee, että jostain pitää luopua jos jotain tahtoo tilalle. Prioriteettikysymyksiä.

      Kortisolipitoisuuksia multa ei mitattu, vaikka pyysinkin, muiden hormonitestien ohessa. Sain vastaukseksi, että ”nehän vaihtuu muutenkin pitkin päivää”. Ja tämän vuoksi se oli kuulemma turhaa. Ok.. No, silloin en edes asiaa niin miettinyt syyksi yhtään mihinkään, joten en vaatinut testiä. Ja nyt hiljattain se on tullut todella selkeäksi, että ei ne missään normaalilla tasolla ole, näin ihan ilman testejäkin.

      Kiitos tsempeistä ja samat sulle sinne!

    • En tiedä poistitko kommenttisi tahallasi vai vahingossa (jos niin on edes mahdollista tehdä), mutta koska sain siitä sähköpostin, vastaan kysymykseesi lyhyesti. :) Mulla treeni laskee verensokeria sen sijaan, että nostaisi.

Kommentointi on suljettu.