Taas mennään!

Mistä tietää, että on maannut viikon sohvalla?

– Kulmakarvasi ovat villiintyneet.
– Huomaat, että kissanlelut ovat lisääntyneet, kunnes ymmärrät, että ainakin puolet niistä on pölypalloja.
– Kauppareissu tuntuu haasteelta.
– Et ole kirjoittanut päiväkirjaa viikkoon.
– Olet kauden verran pidemmällä Täydellisissä Naisissa kuin viikko sitten. Ensimmäistä kertaa olet myös katsonut sitä jostain muualta kuin crosstrainerin päältä.
– Huomaat peilailevasi ja pullistelevasi lihaksia, joiden pelkäät kadonneen tässä välissä (oli niitä vielä, huh!)
– Joka paikkaa särkee, koska kehosi on tottunut liikuntaan eikä jatkuvaan lepoon.
– Olet ehkä vähän kiukkuinenkin, kun ei ole saanut liikkua.

Mutta nyt palataan treenien pariin. Jee!

Ihan vähän punoittaa ylähuulenseutu niistämisestä.

Eilen selvisin kauppareissusta hienosti, en hengästynyt kotiportaissa, eikä olo ollut enää millään lailla poikkeava. Kuumettahan ei ole ollut enää muutamaan päivään, mutta nenää on saanut niistellä (ja pitää edelleen vähän niistellä, nuha on sitkeä vaiva), mutta maanantaina oli jo lähes terve olo, eilen kokonaan terve ja tänään sitten saa kyykätä. Yeah, baby!

Olen hyvä potilas. Sitoudun lepäämiseen niissä olosuhteissa samalla tunnollisuudella kuin normiolosuhteissa treenaamiseen. En koskaan treenaisi sairaana tai puolikuntoisena, samasta syystä kun en koskaan jäisi sohvalle makoilemaan treenin sijaan silkasta laiskuudesta.

Tuskin ihan normaaleissa voimissa ollaan millään nyt heti alkuun, mutta pääasia että saa touhut rullaamaan. Niihin on tulossa pakollinen tauko heti ensi kuun alussa, jolloin oli suunniteltu kevyt viikko saapuvista vieraista johtuen. Harmittaa, että tämä tuli nyt tässä kohtaa. No, onneksi on (toivottavasti) loppuelämä aikaa treenata, eikä se tosiaan näihin kaadu. Mutta tottakai vähän harmittaa. Siis ihanteellistahan olisi, että kaikki menisi aina justiinsa niin kuin minä haluan, mutta valitettavasti tämä ei ole asian laita. :D Minä sentään kuitenkin ymmärrän ja yleensä hyväksynkin sen. Yleensä.. :D

12 vastausta artikkeliin ”Taas mennään!”

  • Toi eteentuleviin asioihin suhtautuminen ylireagoimatta ja hyväksyvästi on minullakin työn alla. Tuntuu, että asiat jotka sekoittavat ruokasysteemit ja treenisysteemit on aivan maata kaatavia ja pelko (lisä)lihomisesta suuri. Välillä pelottaa niin paljon, että vatsassa kourii.

    Huvittavinta tässä on se, että vaikka se lihominen pelottaa, treeniin tulee helposti kuukausienkin tauko. Ihan vaan sen takia, että treenaamaan meno jännittää lyhyenkin tauon jälkeen niin paljon, että helpompi jättää menemättä. Vain ja ainoastaan siksi, että epäonnistuminen pelottaa. Vaikka tosiaan olisi se koko loppuelämä aikaa treenata eikä terveys kaadu parin treenin väliin jäämiseen.

    Tsemppiä treenaamattomuusmotivaation löytymiseen ja nauti vieraidesi viihdyttämisestä :).

    -Anna-

    • Olen onneksi sen verran henkeen ja vereen realisti, että tiedän, ettei elämä näihin kaadu. Mutta suunnittelemattomat yllätykset (jotka harvoin ovat hyviä) on sellainen asia, mistä ei vaan voi tykätä. Tiedän silti, että niitä tulee olemaan jatkossakin ja kaikkeen ei vaan voi vaikuttaa. Ymmärrän, ettei maailma vaan voi pyöriä mun ympärillä, vaikka se voisikin olla joskus todella kivaa. :D Onneksi tauot ovat lopulta aina sen verran lyhyitä, että niiden aikana ei oikeasti ehdi tapahtua mitään, vaan loppujen lopuksi sitä on aina kehittynyt alun normipikkuheikkouden jälkeen ihan uusille luvuille.

      Loppuelämä on aikaa, mutta helpointa on aloittaa heti, että voi sitten vaikka loppuelämän keskittyä pitämään yllä sitä jo saavutettua. ;)

      Epäonnistumisen pelko on ikävä asia. Mutta se on myös elämää. Ilman epäonnistumisia ei olisi onnistumisia. Jokainen voi valita, tahtooko onnistua vai epäonnistua ja toimia sitten sen mukaan. Kaikki ei tosiaan ole itsestä kiinni, mutta miksi ei hoitaisi sitä omaa osuuttaan niin hyvin, että ainakaan siitä se ei jää kiinni?

      Heh, kiitti! :)

    • ”Kaikki ei tosiaan ole itsestä kiinni, mutta miksi ei hoitaisi sitä omaa osuuttaan niin hyvin, että ainakaan siitä se ei jää kiinni?”

      Mistä tietää, että on tehnyt parhaansa? Milloin ja miten voi rehellisesti sanoa, että en voi tehdä enää enempää? Kun aina pitää kaikessa kehittyä, tehdä nopeammin, enemmän ja paremmin?

      Lähinnä kai kysyn, että miten olet löytänyt tuon tasapainon ja luottamuksen siihen, että se mitä teet riittää? Tarkemmin ajatellen, itselläni ei ole koskaan tainnut olla tilannetta, jolloin en olisi jatkuvasti epäillyt ja kritisoinut omia tekemisiäni enkä ole koskaan ollut savutuksiini tyytyväinen. Mikään ei riitä. Pitää tehdä tätä ja tuota ja tuolla tavalla, harvoin on ollut tunne että saa tehdä jotain, omaan tahtiin ja vain nauttia lopputuloksesta, oli se mitä tahansa. Miten olet päässyt tuosta oravanpyörästä irti?

      -Anna-

    • Olisiko tämäkin sitten siihen realismiin liittyvää ja siihen, että tunnen itseni ja kehoni niin hyvin. Tiedän mitä juuri minun pitää tehdä että kehityn. Tiedän tasan tarkkaan, miten minun on paras elää, jotta minun on hyvä olla ja voin olla tyytyväinen tekemisiini. Tiedän, että sohvalle jääminen laiskuuttani ei ole minulle hyväksi ja siitä ei tule minulle hyvä olo. Kehoni tahtoo liikkua ja mieleni tahtoo liikkua. Molemmat myös tahtovat syödä terveellisesti, koska siitä tulee hyvä olo. Ja kun on hyvä olo, on tyytyväinen. Treenini ovat pääsääntöisesti nousujohteisia ja se saa aikaan tyytyväisyyttä. Silloin olen tehnyt parhaani. Silloin tiedän, että olen tehnyt omilla mittareillani riittävästi.

      Luulen, että on itsetuntemuskysymys ja se, että sitä kaikkea katsoo realistisesti. Tiedän, mitä haluan ja tiedän, mitä pitää tehdä, että minun on hyvä olla ja olen tyytyväinen. Tekemisiäni ei myöskään määrittele mikään muu taho kuin minä itse. Siksi tiedän vaatia itseltäni sen, mihin tiedän pystyväni. En sitä, mihin pystyisin helposti enkä sitä, mihin en kuitenkaan koskaan yltäisi, vaan sen, mihin realistisesti pystyn, kun teen töitä sen eteen. Siellä on se tyytyväisyys ja tämän kaiken palkka. Siellä on se, kun on tehnyt kaikkensa ja se, missä on hyvä olla.

  • Vitsit kun kiva että paranit noin nopeasti :) Mulla oli se kolme viikkoa pakollista taukoa ja voin sanoo että maanantaina kun vedin ekat treenit sen tauon jälkeen ni tuntu kyl siltä ettei oo yhtään lihaksia jäljellä:( Eilen onneks jaksoin jo paremmin ja tänään koko kroppa särkee ihanasti :)

    • Älä muuta sano! :) Olen niin iloinen nyt! Kolmen viikon tauko kuulostaa tosiaan aika pitkältä ja varmasti alkuun tuntuu, että sinne ovat lihakset kadonneet. :/ Mutta eivät kuitenkaan onneksi siinä ajassa ole ja pikkuhiljaa sitä pääsee takaisin normikaavaan kiinni ja ah, sitä kipua! :’) Mä odotan kanssa huomiseksi jotain ihania kolotuksia sinne tänne. <3

  • Hyvä että osaat myös levätä kunnolla :) itse pitäisi opetella siinä paremmaksi. Se on muuten oitoa, että pidemmän levon aikana joka paikkaan sattuu enemmän kuin treenatessa. Saman itse tässä sairastaessa totesin.

    • Se on kyllä jännä. Kaiken maailman kipuja palailee paikkoihin, mitkä on viimeksi särkeneet joskus vastaavan tauon aikana. Niin se keho vaan tottuu siihen liikuntaan ja normaalitila on liikkua, eikä maata. Näin sitä taas saa muistutuksia! ;)

  • Hyvä hyvä! Jos on motivaatiota treenata, täytyy olla motivaatiota myös levätä silloin kun sen aika on. ;) Mukavaa paluuta arkeen!

  • Löysin tieni blogiisi iltalehden artikkelin perusteella, vitsit et oot siisti tyyppi!!! Ja negakommentit: ne pojat jotka kommentoi et hyi hauis, sanoo vaan koska hauiksesi on isompi kuin heidän. Ehkä jotain alitajunnasta tulevaa fiilistä että olet uhka, koska treenaat enemmän.

    Sun kroppa on just tosi naisellinen noin miten se on, vaikka oot ihan helvetin treenattu!
    Voisin seurata blogiasi jotta saisin itsekin jotain motivaatiolukemista!

    Hyvää syksyä! + Saksa on siisti maa, ja HALPA!

    • Kiitos! :D

      Mä luulen kanssa, että mun naishauis pelottaa teinipoikien pientä mieshauista! :D BWHAHAHAA

      Mahtisyksyt sinnekin suuntaan! :) Ja mikäs täällä asuessa tosiaan! ;)

Kommentointi on suljettu.