Surua, huolta ja murhetta

Täällä menee vähän huonolla fiiliksellä. Tällä hetkellä elämässä on valtavaa surua ja huolta. Sen enempää asiaan en täällä paneudu, mutta sen kerron, että kissa tämän murheen aiheuttaa. Kissa sairastaa. Ja paranemisia ei tarvitse toivotella, sillä paranemista ei ole luvassa. Mutta mahdollisimman monia terveitä päiviä sairauden kanssa voi toivotella, jotta saadaan tuo vielä pitää täällä meidän kanssa mahdollisimman pitkään. Voi olla, että toisen blogini puolelle tästä tulee vielä jossain kohtaa juttua, mutta ei vielä. Vielä ei pysty.

Syy, miksi kirjoitan tästä täällä, on sen selkeä vaikutus treeneihin ja syömisiin. Itse en ole kovin stressaavaa ja huolehtivaa ihmistyyppiä, varsinkin jos asioille ei voi mitään. Mutta kun kyse on jostain tällaisesta, niin sitten olen ihan rikki. Se huoli ja suru asuu valtavana painona rinnalla ja solmuna vatsassa. En pysty keskittymään mihinkään ja samaan aikaan tahtoisin keskittyä johonkin muuhun. Treenejä ei tee mieli tehdä ja samaan aikaan tekee mieli tehdä niitä, ihan tosi kovin, jotta saa jotain muuta ajateltavaa. Kuitenkin kesken treeninkin asia pyörii päässä, jatkuvasti, mutta edes sen liikkeen suorituksen aikana pää on useimmiten tyhjä. Tarvitsen treenejä, mutta en pysty tekemään niitä kovaa. En tällä hetkellä. Rauta on valtavan raskasta ja se keskittyminen ei tosiaan ole kovinkaan suurta. Kuitenkin koen, että parempi tehdä edes jotain. Ymmärtäisin kyllä, jos joku ei tällaisessa tilanteessa tekisi mitään ja sallisin sen itseltänikin. Mutta jos en tee jotain, istun ja suren. Siksi mieluummin teen.

En kuitenkaan vaadi itseltäni tällä hetkellä treenien suhteen mitään. Olisi hyvä, jos saisin edes kolme treeniä viikkoon tehtyä, eli pääpiirteittäin kroppa kerran viikossa läpi. Kehittävää treeniä se ei ole, mutta ylläpitävää. Ainakin jollain tasolla. Lisäksi treenipäivät eivät ole päiviin sidottuja, eikä sisällötkään. Teen sitä, mitä mieli tekee tehdä. Niin kauan kun siltä tuntuu, teen näin.

Ruokailut on toinen asia, mihin tämä selkeästi vaikuttaa. Mulla lähtee ruokahalu kokonaan tällaisen tilanteen ollessa käsillä. Vatsassa on niin iso solmu, että kun se tuntuu siellä selkeästi, en pysty syömään. Tuntuu, että tukehdun ja jokainen nielaisu on aiheuttaa paniikin. Nälkää en juuri tunne, mutta koitan silti syödä mahdollisimman hyvin. Aina se ei onnistu, kun solmu estää sen. Väliin on jäänyt niin lämmintä ateriaa, kuin iltapalarahkaakin. Tämän ruokailunkin vuoksi on hyvä, että treenitkin ovat keventyneet. Eipä näillä syömisillä lihaksia kasvateta. Eikä välttämättä edes säilytetä, mutta se on pienin murheeni juuri nyt. Ei kiinnosta takapuoleni koko tai koostumus, tai hauiksen ympärysmitta. Ja painohan tulee ihan varmasti putoamaan. Sen saa sitten joskus taas nostettua sieltä ylös, kun ruoka ja treenit maistuu entiseen tapaan. Ei ole kyllä aavistustakaan milloin se tulee tapahtumaan. Ei tämä tästä ainakaan helpommaksi ole tulossa. Toivon tosin edes pientä helpompaa kautta tuohon väliin, ennen sitä suurinta surua. Ja terveyden koitan tässä ylläpitää koko ajan, jotta en taas joudu vaikeuksiin kilpirauhaseni kanssa. Se on mielessä kyllä tämän kaiken keskellä ja ihan tahallisia typeryyksiä sen suhteen en tule tekemään.

Maanantaina en pystynyt tekemään treeniä ollenkaan. Se tuntui varsin ylitsepääsemättömältä. Tiistaina jaksoin crossailla ja crossailin vähän ekstraakin loppuun, kun tuntui niin hyvältä. Eilen sain tehtyä jalkatreenin, mikä tuntuu tänään, vaikka rauta painoikin siinä harteilla tonnin. Tänään oli tarkoitus treenata seuraava punttitreeni, mutta suunnitelmat muuttuivat. Unen tarve on kasvanut, sillä tämä jatkuva huolehtiminen uuvuttaa (lisäksi nukkuminen on kivaa, sillä silloin ei ole murheita). Nukuttiin viime yönä ainakin yhdeksän tuntia. Herättiin aamulla syömään aamupalaa ja oltiin hereillä ehkä pari tuntia, kunnes väsytti niin kovin, että oli pakko mennä nukkumaan. Otettiin siinä sellaiset kolmen tunnin päikkärit ja herättiin kahdelta iltapäivällä. Tuon jälkeen mietin vielä treenille ajankohtaa, mutta kun ulkona satoi vettä kaatamalla, iski tunne, että sinnehän tahdon mennä. Siispä tässä illemmalla lähdin hölkälle. Kaatosateeseen. Se tuntui täydelliseltä. Juuri sitä tarvitsin. Juoksin, kunnes en enää pystynyt (minähän en tosiaan ole mikään juoksija..) ja sitten taas kävelin. Ja taas juoksin, kävelin, juoksin, kävelin.. Melkein kuusi kilometriä myöhemmin palasin litimärkänä ja kylmissäni kotiin. Ja olo oli hetken aikaa aivan ihana. Se tuli tarpeeseen. Oliko se fiksua, sitä en tiedä. Normaalisti en jalkapäivän jälkeen tee aerobisia, mutta sillä ei ole nyt mitään merkitystä. Nyt on tämän kaiken murheen keskellä otettava se onni sieltä mistä se vain on mahdollista löytää.

Litimärkä. Hetken aikaa kevyt mieli.
Miten iso huoli ja suru vaikuttaa tiellä treeneihin ja ruokailuihin?

32 vastausta artikkeliin ”Surua, huolta ja murhetta”

  • No höh :( Mikä sille Natuselle on tullut, toivottavasti paranoo ja tulloopi kuntoon. Sadetta on tosiaan piisannut ja ilman muuta tuollainen vaikuttaa kaikkeen. Sehän Natunen on se teidän ”vauva”.

    • Kuntoon ei tuu, eikä parane. Ootellaan vielä maanantaita, että saadaan se viimeinen sinetti tälle diagnoosille, ja ehkä saadaan myös arvio siitä, paljonko meillä on vielä aikaa jäljellä. Meidän tärkein se tosiaan on. Siksi tää on ihan hirveetä.

  • :( Ahdistavaa. On niin tuttu tunne. Kun koiran jalka oli kipeä, niin ajatukset olivat suurin piirtein ”koiranjalkakoiranjalkakoiranjalka”. Ja ruokahalu katosi tyystin. Minulla tosin ei tullut solmu mahaan, vaan siivilä kurkkuun. Siellä se tuntui kovana möykkynä. Ja nukkuminen oli pakokeino. Herättyä oli aina sellainen sekunnin sadasosan ajan outo olo, kunnes tilanne tipahti taas tajuntaan.

    • Tosiaan ahdistavaa, se on oikea sana. Koko ajan ahdistaa. Vaikka sitä koittaa olla ajattelematta, suurimman osan ajasta se silti tuntuu tuolla sisuksissa. Jos henkisesti saa sen blokattua, fyysisesti se tuntuu silti. Siivilä ei sekään kuulosta kivalta kurkussa..

      Jokaisena aamuna on hetken aikaa aika ihanaa. Vaikka tiedostaa tilanteen, niin hetken aikaa se tuntuu silti pahalta unelta. Kunnes sitten ne fyysiset tuntemukset sieltä taas hyökkii ja muistuttaa missä oikeasti mennään.

  • Kerran saman läpikäyneenä voi aavistaa edes murto-osan huolesta ja murheesta.. Voimia ihan hirmuisesti raskaaseen tilanteeseen :( <3

  • Muistan kun siskoni kissa alkoi ihan yhtäkkiä pissaamaan joka paikkaan. Muuten käytös ei poikennut normaalista. Aika piankin pissailun alkamisen jälkeen katti vietiin eläinlääkärille, joka ei ottanut ongelmaa tosissaan, ei vaikka kissan yhtäkkiä alkaneet pissailut pitäisi munaisvaivojen vuoksi ottaa aina tosissaan. No, kun kissa vietiin noin viikon kuluttua uudestaan eläinlääkärille tarvittavat kokeet suostutiin jo ottamaan. Sitten olikin tietysti jo liian myöhäistä. :( Munuaisethan ne oli. Kyllä harmitti ihan hitosti, etenkin kun asialle oltaisiin voitu vielä jotain aluksi tehdäkin. Eläinlääkäreitä on niin moneksi, ainakin Suomessa. Kaikki eivät välitä kissoja kunnolla hoitaa. Argh. :(

    Tuo purkaus nyt tuskin sun oloa siellä parantaa, se tulee vaan aina mieleen kun jollakin kissahuolia on. Tosi pahoillani olen sun puolesta. Koita jaksella. <3

    • Ihan käsittämätöntä, että munuaisvaivoja ei epäilty, kun ovat niin valtavan yleisiä! Kyllä noita eläinlääkäreitä on moneksi, täälläkin seudulla on arvelluttavia paikkoja ainakin kaksi. Mulla on tapana valita aina itsellenikin lääkäri tarkkaan ja sitäkin tarkemmin varmasti tälle pienelle. Parasta hoitoa pitäisi olla nyt tarjolla meille.

      Oloa parantaa yllättävän paljonkin se, että yksin ei näissä asioissa ole. Ei ole ihan niin loputtoman lohduton olo, mitä voisi olla. Samaa surua on muillakin, valitettavasti. :( Kiitos. <3

  • Voimia teille kaikille kolmelle! Ja Natuselle paljon rapsutuksia täältä, eläinten asiat koskettaa myös ruudun tällä puolella <3

  • :( voin sanoa että tiedän miltä sinusta tuntuu vaikka se ei sua varmasti yhtään lohduta. Minun rakas kissani kuoli n. kuukausi sitten 16vuotiaana vanhuuteen mutta oli loppuun saakka täysin terve ja oma itsensä. Voi sitä surun määrää..mulla meni kans ruokahalut mutta juokseminen on mulla parasta terapiaa, kun saa tuulettaa päätä ja ajatuksia luonnossa. Jaksamisia teille kaikille!

    • Kyllä se lohduttaa, niin kuin tuossa yllä ehdinkin jo kommentoida Anumaarialle. Sullakin noin tuore suru vielä, tosi kurjaa. Pahoitteluni. :( Luonnossa liikkuminen on varmasti hyvää terapiaa, sinne munkin jalat ja pää heti vei, että pysyy hetken aikaa kasassa. Kiitos!

  • Sanat ei riitä. Voimia ja mahdollisimman paljon kaikkea hyvää. Sydänkin, koska en osaa muuten ilmaista.

  • Ei oo totta mää en kyllä kestä. =(

    Mulla menee kans ruokahalu, mutta nykyään älliä on sen verta päässä että syön silti. Joskus ei ollut ja laihduin jonkun 10 kg surusta ja murheesta ja ahdistuksesta, söin silloin pelkkiä mandariinejä reilun pari viikkoo.

    • En kanssa kestä. Tosi huonosti kestän. :(

      Joo onneksi on älliä päässä nykyään. Natunen on aikoinaan sterilisoinnin jälkeen aiheuttanut semmosta huolta, että silloin sain syötyä pitkälti vaan kirsikkatomaatteja kolmen päivän ajan. Neljä kiloa tippui paino. Onneksi tuo huoli on vaan sen kolme päivää, etten ihan pois asti kuihtunut.

  • Paljon voimia sinne. <3 <3 <3 Jos jossain vaiheessa jaksat niin sulle on haaste mun blogissa. <3

  • Voi kaameaa :”””( Paljon haleja ja voimia teille kaikille kolmelle !

    Ihan kamala tilanne :(

  • Voi Natus-kultaa… Muistakaa lohduttaa itseänne sillä, että kisulla on ollu paras mahdollinen elämä ja te ootte tehneet siitä mahdollisen. Kuinka moni kissa voisi maailmalla sanoa samaa? Eron hetki on silti aina raskas :( Kovasti voimia sinne.

    • Sen tiedän varmaksi, että kissaa on hellitty ja paijailtu enemmän kun montaa muuta kissaa tässä maailmassa. Meidän kissalla on ollut huikea elämä. Toivottavasti se saa vielä hetken aikaa jatkua. Kiitos!

  • elän itse vähän samalaisessa tilanteessa kun koira ja poni alkaa olla viimesimmillään.Tosipaljon voimia toivotaan et suru helpottaa jossainvaiheessa

    • Tosi kurja kuulla. :( Voimia sulle myös. Uskon, että suru helpottaa jossain kohtaa, vaikka nyt tuntuu, ettei tällaisesta voi ikinä päästä yli. :/

  • Jokainen jolla on lemmikki elämänsä aikana ollu, tietää kuinka iso osa elämää se on. Meiän vanha kisu nukkui pois 18 vuotiaana ja kyllä se aiheutti suuren aukon elämään kun se oli aina ollut osa elämää kun ikäeroa meillä oli vain vuosi. Muutama vuosi sitten oli elämäni hirvein joulu, kun yksi kissoistamme yllättäen menehtyi juuri joulun alla. Eipä siinä tullut muuta kuin itkettyä joulumielen sijaan. Ja omista karvaotuksista on jatkuva huoli. Aina kun jotain tapahtuu niin kroppa menee huolesta sekaisin ja huoli eläimestä menee kaiken muun ohi. Niin paljon eläimet tuovat elämiimme että on luonnollista et menetyksen suru on suuri.Voimia teille!

    • Se on juurikin noin. Tunnistan itseni kanssa tuosta, että koko kroppa menee sekaisin ja kaiken ohi menee se huoli. Vaikka kuinka yrittäisi keskittyä johonkin muuhun, niin se huoli on olemassa koko ajan. Takaraivossa, alitajunnassa, solmuna vatsassa. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu menettää eläin sen 18 vuoden jälkeen. :'( Mä niin toivoin, että meillä oltaisiin kanssa päästy sinne parinkympin tietämille. Se oisi ollut hienoa. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut onni myötä. :/
      Kiitos!

Kommentointi on suljettu.