Söin viimeksi herkkuja kaksi vuotta sitten

Kyllä näin on! Tänään on hieno päivä. :) Kaksi vuotta!! Meikällä on voittajafiilis. Hihih. ;) Käytän nyt sanaa ’herkku’ niin kuin se yleisesti mielletään, jotta kaikki tietävät mistä puhutaan. Nykyäänhän ne herkut on jotain ihan muuta kuin silloin, mutta puhutaan nyt niistä epäterveellisimmistä herkuista tosiaan.

Mitä kaikkea tuo sitten pitää sisällään? Mitä en ole syönyt kahteen vuoteen?

– Karkit, suklaat
– Jäätelöt, mehujäät
– Sipsit, popcornit
– Leivokset, eli kaikki kakut, keksit, pullat ja muut vastaavat
– Roskaruoka
– Limut

Myöhemmin tämä laajeni myös siihen, että suurelta osin ne mihin oli lisäilty sokeria, suolaa, kermaa tai voita, jäi pois. Osa jo silloin heti, mutta osa myöhemmin. Kaikkea ei vaan tajunnut aluksi, kun ei osannut ottaa silmää käteen ja katsoa niitä ravintosisältölistoja. :D Tämä muutenkin pätee yleisesti siihen, että niiden tuoteryhmien sisällä, josta on kokenut, että on välttämätöntä valita jotain, mukaan on lähtenyt se terveellisin. Se ei tarkoita, etteikö siihen olisi ollenkaan lisätty vaikka suolaa. Mutta näitä on syynätty ja arvot pitää olla sopivat, että voi suuhunsa laittaa. :P Ravintolaruoan kanssa ei ole ihan niin suurta syynäämistä, että tenttaisin suolamääristä lähtien kaikki. :D Yleisterveellinen kelpaa! Ja se ei todellakaan ole minkäänlaista roskaruokaa tai kermakastikkeita.

Entisiä herkkuja.

Mikä tähän päätökseen aikoinaan johti? No, varmaan nyt ainakin se, että olen niin ääripäiden ihminen ja joko/tai -persoona. :D Mutta ennen tätä päätöstä lyhyesti oli tilanne se, että herkkuja tuli syötyä aika paljon ja päivästä riippumatta. Ihan kunnollisia suklaaövereitä, kun vatsa ei vaan vetänyt enempää sisäänsä (kiitos vaan miehelle niistä miljoonista belgialaisista suklaista silloin kerran synttärilahjaksi :D). Oli pakko rajoittaa vähän ja yhteisesti päätettiin silloin, että viikonloppuun jätetään tuo herkkujen mussuttaminen ja sillekin laitettiin jotkut rajat, ettei tule vedeltyä niitä övereitä taas. Pikkuhiljaa sitä huomasi, että sen valitseminen, mitä tahtoi viikonloppuna syödä, oli vähän sellaista väkinäistä. Ettei juuri tehnyt mieli edes mitään tiettyä, mutta kun oli lupa syödä vain silloin, niin pakko oli valita jotain. Siihen havahtui aika äkkiä, että se jos mikä on typerää. Siitä lähti päätös kuukauden mittaisesta tauosta, jonka aikana keskitytään täysillä treenaamiseen. Kuukausi meni, eikä tehnyt enää mieli herkkuja. No nyt on sitten mennyt (omalla kohdallani) kaksi vuotta. :D Mies maistoi jossain kohtaa jotain uutuusmakujätskiä. Olikohan se sen kuukauden tauon jälkeen. No ei hänkään kaukana tässä hommassa tosiaan tule, alkaa olla kaksi vuotta hänelläkin täynnä. :)

Jos taas katsellaan oikein pidemmälle historiaan, että miten ne herkut on aikoinaan maistuneet, niin en mä tosiaan painanut kymmentä kiloa tähän lisää salaattia syömällä. :D Moni onkin lukenut tuon sivustakin löytyvän linkin postaukseen Terveisin Luuviulu, mikä löytyy siis toisen blogin puolelta. Siellä on syitä enemmän eritelty sille, miksi olen kaksin käsin vedellyt niitä epäterveellisyyksiä napaani, joten niitä en tälläkään kertaa käy läpi. Joka tapauksessa, olen niitä joilla on ollut ihan valtavan kolottava karkkihammas! :D Olen ollut makean perään ihan hirveästi. Jos joku sanoi jonkin olevan äklönmakea, tiesin heti, että se on mulle hyvä! Vetelin napaani ihan sokeripaloja myös. Samahan se on veteleekö karkkia vai sokeripaloja. :D Olen rakastanut kaikkia leivonnaisia, sekä myös sipsejä. Vuosikausia nimesin Hesburgerin ateriat lempiruoakseni. Teini-iässä asuin koululta sen verran kaukana, että kuljin edes takaisin busseilla, ja vaihto oli keskustassa. Hesen kautta menin. Joka päivä. Kerran oli viikko, kun kävin kahdeksan kertaa Hesellä. Kyseessä ei siis ollut mikään ongelma tämän suhteen. Ei hallitsematonta himoa tai ahmintaa. Oli ihan vain hauskaa. :D Söin lemppariruokaani niin usein! Jei!

Alla olevassa kuvassa olen kuusitoista. Syntymäpäivä. Mulla oli jo teini-iässä kunnon kaksoisleuka (ja rasvainen pömppövatsa), vaikka muuten olinkin edelleen hoikka. Kuvassa katselen seinille, jonne oli liimailtu Hesen lahjakortteja vaikka kuinka monta. Voi onnea! :’) Tuo oli juuri sitä aikaa, jolloin se kahdeksan Hese -käyntiä tapahtui.

Epäedustavin kuva ikinä. :)

Tämän kaiken kerron siksi, kun niin moni väittää, ettei millään pystyisi samaan, koska on sellainen herkkup*rse tai niin makean perään. Mä olin ihan samanlainen. En oo enää. :) Elämä on valintoja täynnä. Jos on tahtoa, on kykyä. Ja se on niin yksinkertaista..

Jatkoin tosiaan syömistä samaan tapaan yli kaksikymppiseksi. Herkkuja meni, pizzaa tai eineshappareita meni aamupalaksi, batteryn ja suklaalevyn kera. Batterya join vissiin ainakin pari vuotta joka ikinen päivä. Yhden tai kaksi. Kyllä se paino alkoi sieltä kerääntyä. Monelle varmasti olisi tullut paljon enemmän kuin itselleni, mutta mä olenkin tosiaan luonnostani niin pieni ja keho vetää siihen pieneen suuntaan automaattisesti, eli pisti onneksi vastaan kilojenkin kanssa, ettei niitä ollut pudotettavana vaikka kolmeakymmentä. Ainoastaan kymmenen. Kymmenen kiloa pelkkää löysää ihraa. Olin kyllä silloin onnellinen. Fyysinen vointini oli todella huono, syke taivaissa, hengästytti jne., mutta en minä sitä tajunnut. Se oli vain elämää. Herkuttelin ja olin siitä kaikesta nauttivinani. Enkä nähnyt kokoani. Meillä nämä ajat tunnetaan nimellä ’Onnellinen Läski’. :D

AAHAHAHAHAHAA :’D Onnellinen Läski. :’)

Tuohon aikaan ei voi enää koskaan palata. En voi koskaan kasvaa läskiä noin paljoa. En voi koskaan enää herkutella siinä määrin. Tietoa on liikaa. Silloin ei ollut tietoa, eikä kykyä nähdä itseä. Nyt tiedän miten mikäkin vaikuttaa mihinkin, näen kehossani muutokset, tunnen olossani muutokset. Periaatteessa voisin kasvaa tuohon kokoon, en kyllä ymmärrä miksi, mutta periaatteessa. Voisin kasvaa, mutta Onnellista Läskiä minusta ei voi koskaan enää tulla. Tietoisuutta ei voi hukata, vaikka todellisuuden voi muuten piilottaa. Valitettavasti tiedän, miten hyvälle tuntuu olla terve ja elää terveellisesti, joten paluuta ei tosiaan voi millään olla.

Kun sitten painon pudotin pois, kun jossain kohtaa olin havahtunut itseeni, en ihan heti jättänyt herkkuja pois. Jossain kohtaa hetkeksi, mutta en muuten. Kuten monesti sanottu, vaihdoin vain silloisen kykyni mukaan kaiken epäterveellisestä terveellisempään. Jos tuotteesta oli vähäsokerinen, vähärasvainen tai muu light -hömpötys, vaihdoin siihen. Ei välttämättä loppupeleissä sen terveellisempi, mutta pointti oli kalorien karsimisessa silloin ja niinhän siinä tosiaan kävi, että kalorit tipahti todella korkealta normaaleiksi ja paino suli itsestään pois. Herkkuja saatoin syödä painon putoamisen jälkeen vaikka päivittäin, mutta se oli todellakin pientä. Se oli kolme namia tai rivi suklaata. Sata grammaa kevytjätskiä joskus. Joskus kävi ulkona syömässä ei-välttämättä-niin-terveellistä ja sen huomasi heti olosta. Sydän alkoi paukata ihan miljoonaa, kun söikin jotain rasvaista pitkästä aikaa ja normaalista poiketen. Koko keho tärisi ja tuli kaikinpuolin huono olo. Yleensä vatsa meni sekaisin. Silloin jos koska ymmärsi sen, että nyt kun on ollut ilman sellaisia, keho kertoo, että älä enää. Kertoi kovaan ääneen, että ei tämä tavara kuulu ihmiskehoon, miksi kiusaat sitä! En tuolloin lopettanut kuitenkaan kokonaan tuota(kaan), mutta harvoin tuli käytyä. Muistan mm. viimeisen kerran, kun olen syönyt Kotipizzaa. Siitä oli silloin ollut jo vuoden tauko ja teki mieli maistaa. Järkytyin jo heti alkuun sitä rasvan määrää, mikä siitä tihkui.. Hyi olkoon. Ja sen myös maistoi.

Yksi parempi valinta peruskarkin tilalle silloin. Tää oli joku kilpailuvoitto. Ihan kivasti karkkia. :D

Tuo on myös yksi jännä juttu, kun on ollut syömättä kaikenlaista. Sitten kun syö, niin sen kaiken maistaa. En pystyisi syömään enää mitään maistamatta voita tai muuta rasvaa, sokeria, suolaa. Makuaisti todella terävöityy. Nykyään kun ei sitä suolaa lisäile mihinkään, maistuu esimerkiksi tuorepinaatti ihan selkeästi suolaiselle. Kovin punainen omena saattaa olla jopa liian makea jne. Mutta sen voin myös sanoa, että kun niitä herkkuja syö vain harvoin, vasta silloin oppii OIKEASTI niistä nauttimaan. Silloin, kun niitä vetelee kaksin käsin harva se päivä, ei sitä mieti eikä maistele. Harvemmin syötynä siinä oikeasti nautti. Joka ikisestä puraisusta. Silloin hermostui niille, jotka veteli kaksin käsin herkkuja, että p*rkele MAISTELKAA NIITÄ EDES. :D Sama päti ja pätee myös ihan perinteiseen ruokaan. Sitä heräsi maistamaan ja ruoka on aivan valtava nautinto. Olen tietoinen siitä kaikesta, minkä suussani maistan syödessäni. Keskityn siihen, nautin siitä.

Yhtä sun toista. :D

Herkut tosiaan matkasi mukana aina sinne hetkeen asti, jolloin ne kaksi vuotta sitten jätin pois. Juhlissa ja muissa kyläilyissä syötiin vähän enemmän ja jopa ihan niin paljon, että ei ole kamalampaa oloa ollut varmaan ikinä. Se tunne, kun vatsa on oikeasti jo fyysisesti niin täynnä, että alkaa kasaantua ruokatorvea pitkin ylös. Jep jep. Joskus on syöty. Äitin tekemä ruoka oli vaan parasta. :) Saati sitten, kun sai etukäteen ilmoittaa mitä kaikkea pöydässä oisi tarjolla, jälkkäreitä myöten, niin niitähän sitten syötiin! Ikinä ei oo kyllä toiste ollut sellaista oloa, huhhuh. Veikkaisin, ettei ikinä enää!

Mun suurimpia herkkuja oli aikoinaan irtokarkit. Etenkin kirpeät. Salmiakki oli todella hyvää. Suklaasta parasta oli ehdottomasti valkosuklaa. Esimerkiksi Tobleronen moinen oli maailman parasta ja niitä sai laivalta aika isoja pötkäjä. :D Myös Maraboun minttusuklaakrokantti oli suurta herkkua. Sipseistä taisi lemppareimpia olla Kartanon perunalastut. Jäätelö ei ole koskaan ollut hirveän tärkeää, enkä osaa nimetä lempparia sieltä. Yksi suurimmin kulutettu oli kuitenkin minttu-puffet. Ainon mustikkapiirakkajätski oli hyvää. Roskaruokarintamalta ei löytynyt sen Hesekauden jälkeen enää uutta parasta. Leivoksista sitten taas varmaan kaikki oli maailman parasta, berliininmunkit ja suklaahippukeksit. Ja joulutortut. <3

Joka joulu. Pellillisestä ainakin kolme neljäsosaa tuhosin minä. :D

Harmittaa, etten muista, mitä olen viimeisenä syönyt. Veikkaan irtokarkkeja ainakin. Ja toki valehtelisin, jos sanoisin, etten koskaan kaipaa mitään näistä entisistä herkuista, etteikö niitä tekisi koskaan enää mieli, etteikö vesi herahtaisi kielelle kun jokin tietty herkku tulee mieleen. Mutta ei siinä ole mitään ihmeellistä. Tottakai välillä tekee mieli niitä, siinä missä ihan mitä tahansa muutakin. Ei se tarkoita sitä, että se olisi koskaan taistelua tai että olisi luopunut jostain suuresta. Ihmisellä on tapana kaivata asioita, joita ei enää ole. Eikä sen tarvitse tarkoittaa ruokaa, se voi olla mitä vain. Nämä mieliteot on hyvin ohimeneviä. Se mikä on varmaa, on se, että nämä mieliteot eivät tule kehosta vaan jostain mielen sopukoista, jossa on niihin liittyvä muisto. Mieli muistaa, keho ei varmasti. Sanotaan, että kaksi viikkoa ihmisellä kestää aina tottua uuteen makuun ja se sama kaksi viikkoa on se aika, kun keho alkaa päästää irti jostain, mitä ei enää tule olemaan. Mitä kauemmin ilman, sitä vähemmän tekee mieli. Ja sitä helpommaksi se muuttuu. Mulla ei henkilökohtaisesti ole ollut missään kohtaa vaikeaa, en ole ’ollut lähellä repsahtaa’ tai muutakaan vastaavaa. Ei tulisi mieleenkään. Nykyään esimerkiksi itsetehdyn luumurahkan himo tai Questin patukoiden himo on paljon suurempi ja se ei edes jätä rauhaan. :D Näille himoille voi onneksi antaa jopa periksi. :)

Kyllä nyt on hyvä olla. Tässä kunnossa, tässä vaiheessa elämää, ottaen huomioon miten monta vuotta elin epäterveellisesti. Yli kaksikymmentä! Mistään en koe luopuneeni, vaikka moni niin varmasti väittääkin. :) On huudeltu, että ’hieno on sulla elämä..’. Hähää, niin onki! SCREW YOU, heikko yksilö! :’D Mulla on kehossani ja mielessäni tämän asian suhteen aivan P*RKELEEN hyvä olla. Kun mietin sitä oloa, mikä joskus oli, en voi uskoa, että annoin sen jatkua. Että en nähnyt enkä tajunnut tuntea. No nyt näen ja tunnen, eikä koskaan enää siihen kuntoon. Sitä en tiedä, olenko tässä nyt loppuelämän syömättä herkkuja. Tulee esimerkiksi mieleen, että jos saisi kuulla lääkäriltä, että elinaika on vähissä, niin kyllä varmaan jotain maistaisin. ;)

Tiedän, olen äärimmäinen teoissani. Tämä sopii mulle erittäin hyvin. Veikkaan, että suurelle osalle ei. Siksi en koskaan automaattisesti suosittelisi totaalikieltäytymistä herkuista. Mutta jos niin tekee, niin täydet rispektit saa multa ihan varmasti. ;) Yo! Kippis (vedellä) terveelliselle elämälle!

54 vastausta artikkeliin ”Söin viimeksi herkkuja kaksi vuotta sitten”

  • Hyvää tekstiä ja kiva kun avasit enemmän herkkutaustaasi :) Ymmärtää ihan eri tavalla miksi oot nykyään täysin nollatoleranssilinjalla herkkujen kanssa. Hatunnosto sinne, oot kova mimmi! :) Ja voi miten vaikea kuvitella, että oot joskus käyny 8 kertaa viikossa hesessä, hyi olkoon :D

    • Hih, kiitti Eve! En mä kanssa ymmärrä, miten sitä on voinut käydä niin monta kertaa Hesessä yhden viikon aikana. :D Voi hirveetä. :’) Mutta mä olin siitä ylpeä silloin!

  • Täytyy myöntää, että jäin hetkeksi tuijottamaan noita ekoja irttarikuvia kuola poskella ;D Mutta siis ihan mahtavaa, itse en pystyisi kuuna päivänä moiseen! Tosin viime syksynä ajattelin vielä etten pystyisi olemaan tipattomalla, tai herkuttomalla kuukautta pitempään, ja sen olen nyt todennut harhaluuloksi. Mielen lujuus ja tahto on jännä juttu ;) Mutta ei, 2 vuotta ilman mitää herkkuja, ei onnistuis meikäläiseltä.

    Mä muistan vielä alussa, kun aloin seuraamaan sun blogia, ajatelleeni että huh ihan kreisi nainen kun elää noin kurinalaisesti, mutta eipä kauaa mennyt, kun ymmärsin että se on sun oma valinta, sä voit niin paremmin ja sulla on niin hyvä olla. Se ei ole kenenkään ulkouolisen sanelema juttu, eikä ”nyt mä näytän kaikille kuin tiukka mä oon” -juttu, vaan ihan silkasta omasta tahdosta hyvään oloon. Kunnioitettavaa :)

    Toi on niin totta, että niitä herkkuja arvostaa ihan eri tavalla kun niitä nauttii harvemmin. Ja oppii oikeesti nauttimaan siitä pienestä herkkuhetkestä – oli se sitten irttarit, suklaa, leivokset, protskupatukka, banaani, luumurahka, you name it.

    Hih, repesin ”Screw you, heikko yksilö”. Niin just, oikee asenne <3

    • Ja mä en voi niitä edes kattella sen tarkemmin, tai hyökkää kuola suuhun. ;) Valinta sekin, ei mun niitä tartte kattella. :D

      Näinhän se tosiaan on, että kun on tahtoa ja uskoa, niin mihin vaan sitä pystyy. Mä olen tosiaan huomannut tämän eron olossa ja se on VALTAVA (niin kuin mun massukka oli silloin joskus :’D). En mä näe syytä herkkuja enää mussuttaa, kun näin on parempi olla.

      Haha, kyllä ne niitä heikkoja yksilöitä on jotka siitä närkästyy, että MÄ en syö herkkuja. :D Hih <3

  • Mahtava suoritus! :) Ei tää herkkupeppu vaa pystyis.. :D Ihailtavaa todellakin sun suoritus! :) Hyvin harva pystyis!

  • Se päivä kun nähdään, että marissa on ilman herkkuja kaks vuotta, niin taidetaan olla kyllä jonkun villeimissä unissa. Huhheijaa, mikä suoritus! Pidän itse kohtuudessa herkut, koska se olo on ihan kamala, jos syö yhtään liikaa. Ja koko ajan näyttäis kyllä määrät vähenevän vuosien myötä, kun ruoka on vaan niin paljon parempaa. Kroppa voi niin hyvin ja enrgia on aitoa eikä mitään sokeria pussista.

    Kyllähän tämän toisaalta sun kropasta näkeekin, miten terveellisesti elät. Eihän kellään oo tollasta veistosvartaloa ;) ah. Pitäs varmaan jättää ne iltanamit pois…. ;

    • Haha, ihana Marissa. :D
      Vähentämisenkin huomaa jo olossa ihan selkeästi, jos aiemmat määrät on olleet aika isoja. Kyllä kroppa kiittää! :)

  • Se on kyl niin totta et jos ei vetele herkkuja niin kauheen usein niin sitten osaa arvostaa niitä herkkuhetkiä :) Itelle kyllä tulee vaan pahamieli jos herkkuja syö vaan automaatiolla eikä osaa NAUTTIA, sit ei kannattais sillä hetkellä syyä :P

    Kissa lähettää tästä näppiksen vierestä terveisiä kaniinikissalle :D!

    • Niinpä, niihin kuuluu keskittyä! Mä oon saattanut miehellekin välillä sanoa vaikka että ’nauti siitä rahkasta!!’ :D jos tuntuu, että menee liian nopeasti hotkien. :’) Hyvin on oppinut myhäilemään kesken syömisen monta kertaa. :’D

      Kaniinikissa kiittää terkuista ihan semmosta normaalia kissaa :D

  • Been there, done that: sokeripalat oli ihan parhautta joskus! Samoin kuin tomusokeri veteen sekoitettuna, namnam. Nykyisin jo oikeastaan ajatuskin kummastakin edellämainitusta on täysin YÖKYÖK.

    Oot kyllä melkoinen! <3

    • Joo apua, ja sokeroitua kaakaojauhetta lapiollisia ihan tilkkaan maitoa, jotta siitä tuli semmoista tönkköä ja sitten lusikalla suuhun. Tai pelkkää kaakaojauhetta! Voi sitä kertaa, kun vanhemmat olikin laittaneet kahvinpuruja kaakaopurkkiin ja mä otin kunnon lusikallisen ja pistin suuhun. :D :D

      Melkoinen mimmihän siellä huutelee! <3

  • Mä vetelin joskus voita sokerilla.. siinähän se oli rasvaisuus ja makeus samassa paketissa.. uskomatonta! Mä olin aikoinaan niin hirveessä sokerikoukussa että joka päivä ja koko ajan piti saada jotain makeaa. Ei auttanut kun tehdä totaalikielto kahdeksi kuukaudeksi kaikesta sokerista. Se auttoi ja nykyään oon kohtuukäyttäjä. =)

    • Kuulostaa tutulta! Voipaketista kiva suupala, joka piti pyöritellä sokeriaskissa ja namnam. Ei juma.

      Mulla toimii nykyisin se ajatuspeli, että sokerihimojen iskiessä vakuutan itselleni, että en tarvitse sitä. Sitä vastaan ei tule kapinoitua samalla tapaa kuin ”ei saa ottaa”.

    • Apua :D Tuommoista en oo koskaan kokeillutkaan! :D Pienenä tehtiin kyllä kavereiden kanssa vähän samaan tapaan taikinaa, voita, sokeria ja jauhoja, semmoista että siitä tuli kokkareista ja kuivaa, ja sitten onnellisena syötiin sitä. :’) Joskus myös kakkutaikinaa ihan vain suoraan siitä lusikoitavaksi!

  • Oot kyllä huikee nainen! Itellä karkit jäi neljä kuukautta sitten ja muitakin herkkuja on karsittu parhaan mukaan tänä vuonna.. hiljaa hyvä tulee ;)

  • Kun ryhdyin vegaaniksi, olin kans lähes kaksi vuotta ilman ostettuja herkkuja, kun olin siinä luulossa, että ei ole mitään vegaanisia karkkeja tms. Itse kyllä paistoin joskus harvoin lettuja tai jotain aneemisia kaurakeksejä :D. Tiesin, että on olemassa soijajäätelöitä, mutta olin joskus teininä maistanut sellaista ja yök. En muutenkaan ole mikään jäätelön ystävä, niin sen poisjäänti ei tehnyt tiukkaa.

    Nykyisin olen kohtuukäyttäjä, nyt on mennyt taas yli kuukausi ilman mitään herkkuja, eikä tunnu missään. Oon niin nirsokin vielä, toi irttarikuva on ällöttävä :). Mun heikkoudet taitaa olla enemmän vastaleivotussa pullassa ja muissa leivonnaisia.

    Voin kuvitella, että entiselle herkkuaddiktille tuo on todella kova saavutus, onnea merkkipaalusta!! Ja olen kans samaa mieltä, että kun syö jotain hyvää, niin siitä pitää nauttia, eikä vaan lapata ääntä kohti.

    • Mulla osuikin tämä samoihin aikoihin kuin lihan lopullinen jättäminen ruokavaliosta. Vasta samoihin aikoihin tajusin myös liivatteen mm. karkeissa, vaikka se punainen liha oli jäänyt jo vuosia takaperin. Ei oo aina tajunnut kaikkea.
      Itsekin olin muuten ehdottomasti eniten leivonnaisten perään kuin karkkien. :)
      Kiitos, onhan tää nyt aika kiva saavutus. ;)

  • Ihan huikeeta! Harva sokerihiiri tai edes entinen tuohon pystyisi. Uskomatonta mielenlujuutta :) vaikka tosin suurin osa ajasta tuskin on ollut edes hankalaa, kun on irti päässyt ;)

  • Todella, todella mielenkiintoinen teksti!
    Mun mielestä ruokavalio on sellanen jokaisen hekilökohtanen juttu, että välillä ihan ärsyttää, kun joku tulee kertomaan syöväsi väärin, liian paljon, liian vähän tai muuten vain pepulleen. Tuntuu, että täällä blogimaailmassa nämä tällaiset ruoka-aiheiset postaukset on kauheen hankalia: joku on aina naputtamassa ja nipottamassa. :D

    Kunnioitan sun valintaa ja tajuan hyvin, miksi olet tällaiseen ratkaisuun päätynyt. Nimimerkillä toinen ääripääihminen. :) Tosin tällä hetkellä mä itse en koe, että mun olisi hyvä lähtee temppuilemaan ihan kauheasti ruokajuttujen kanssa, joten mun valinta on kultainen keskitie – herkkujakin kohtuudella. :D

    Sä olet kyllä sellanen että!! Ihan paras.
    :–)

    • Joo, en kyllä yhtään tykkää semmoisesta tuputtamisesta tai edes että sanotaan, mikä tapa on muka kaikille oikea. Mun tapa ei satavarmasti oo kaikille oikea enkä sitä suosittele enkä tuputa. :D Kukin tehköön ihan justiinsa kun on kellekin parasta. Ruokavalio niin on jokaisen oma henkilökohtainen asia – niin kuin moni muukin juttu.

      Sulla on fiksu asenne tässä asiassa, vaikka tunnistatkin olevasi ääripääihminen. Joskus se kultainen keskitie on paras vaihtoehto. Mulle semmoiset on kaikista haastavimpia ja jos olisin tässä ilmoittanut olleeni kaksi vuotta kultaisella keskitiellä, sitten olisin oikeasti saavuttanut jotain suurta, siihen verrattuna tämä ei tosiaan ole yhtään mitään. :D Ja mä olen tosissani! Sen pitää olla joko tai sitten tai. :D

      Kiitos ihana Elina. ;)

  • true to that! mä en ole koskaan ollut niinkään makean perään, mutta sitten sipsejä voisin syödä maailman tappiin asti! mutta sekä karkeissa että sipseissä on riippuvuutta aiheuttamassa aineita eli sokeri ja rasva :) eli jos mä satuin karkkia ostamaan niin ne piti tuhota kaikki kerralla tai heittää loput roskiin, koska kyllähän niitä sitten teki myöhemminkin mieli ja varsinkin jos tiesi niitä kaapissa olevan.

    yllättävän helposti pääsin jopa sipseistä viime kesänä kun aloin treenaamaan ja syömään tarkemmin! ja sitten kun salli itselleen jonkun herkkupäivän niin se oli just tollasta väkinäistä että no mitähän tässä nyt sitten ottais.

    nyt taas kun päätin tietoisesti päästäväni homman läskiksi tän käsionnettomuuden myötä, niin on totisesti menny kurkusta alas ihan törkeen paljon paskaa! mutta kyllä on olokin sen mukainen! yhhh vatsa ei toimi ja väsyttää ja ahistaa.

    mutta eilen huomasin että raja tuli vastaan! ostin taas sitä samperin popkornisuklaata ja ajattelin että varmaan taas katoaa puoli levyä kerralla. vaan ei, ei kertakaikkiaan laskenut paria palaa enempää, eikä alla ollut ”sen paskempaa” kuin kanasalaatti! tai sitten mä alitajuisesti valmistaudun kipsistä vapautumiseen ja rutiinien palautumiseen… :)

    • Voin kyllä kuvitella millainen olo sulla mahtaa olla nyt! Ja ymmärrän kyllä senkin ajatusmallin, että kun ei mitään voi kuitenkaan tehdä niin antaa mennä sitten läskiksi. Mutta nyt sulla alkaa taas uudet (tai ne vanhat) tuulet ja kujeet! :D Sitä rahkaa.. <3

  • Vähän niin kuin yksi aikaisempikin kommentoija niin mäkin ajattelin blogin aikojen alussa, että no jo on kurinalaista elämää, why for? Mutta tosiaan pian kävi ilmi ja tää todella tiivistää sen miten loistava ratkaisu tää herkuton elämä on juuri sulle ollut! Kun sitä ei vaan voi kukaan toisen puolesta sanoa mikä tälle toiselle ihmiselle on paras ratkaisu, ja tää toiselle ihmiselle paras ja eniten hyvinvointia ja onnea tuova ratkaisu ei vaan aina ole se sama mikä on paras ratkaisu itselle. Tää on asia, joka tuntuu olevan ihan hiton vaikea asia sisäistettäväksi monille, ja oli mullekin joskus.

    • Tää on musta niin hauska kuulla. :D Varsinkin, kun ei tää ole mitään kurinalaista elämää. ;) Mutta siltä se varmasti vaikuttaa ilman suurempaa pohjatyötä! Mun toimiani ohjaa terveys ja kehon viestit. Ja keho ei noita tahdo, enkä minäkään. :)

  • Voe ristus notta muija on rautaa! :D
    Mä en oikeesti ikinä ees haluais kokonaan luopua noista mitä listasit itse jättäneesi taakse. Toki niiden vähentäminen on parantanut monta asiaa myös mussa.
    Mutta nostan isoa hattua sulle beibe! ;)

    • Voe ristus. :D Tänks, mä oon mielelläni rautaa. :D
      Harva varmaan tahtoo ja harvan varmaan myöskään pitää näin tehdä. Eri asia sitten, jos oikeasti tahtoo ja kokee välttämättömäksi. Mutta harvalla tilanne on sellainen.
      Millaista hattua sä nostat? Mun tarvii tietää, kun en nyt heti muista nähneeni sulla hattua. :D

  • Mitä muuten syöt kylässä? Vai teetkö esim. anoppilassa itsellesi omat ruuat?

    Mutta joo, makuaisti on kieltämättä jonkin verran muuttunut itsellänikin. Karkit maistuu kaikki samalle ja hassulle nykyään, tavallisessa maitosuklaassakin on joku kummallinen sivumaku (paitsi fazerin sinisessä… :)). Kaikki suklaapatukat on hirveen sokerisia, se sokeri tuntuu ihan hampaissa.

    Ja hampparipaikkojen/grillien ranskikset, hyi yök. Hampurilaisia syön kyllä silloin tällöin, ne on ihan jees (paitsi hesen majoneesimätöt ei oikein enää uppoa). Pizzapaikkojen pizzoissa ei oikein maistu muu kuin suola, joistakin ravintoloista saa kyllä ihan maittavaa pizzaa. Silloin tosin täytteenä on jotain parmesaania ja rucolaa tms. erikoisempaa.

    Kyllä, entisestä makeapepusta on tullut todellakin entinen. Jsokus pitää kyllä ostaa karkkia, ihan vaan sen takia, että testaa olisko se maku sittenkin parempi. Ei se kyllä koskaan ole…

    -Anna-

    • Me erakot, toisessa maassa asuvat harvemmin käydään kylässä. :D Mutta sama ruokavalio meillä on miehen kanssa ja se on anoppilassa ja omien vanhempieni tiedossa. Ei meille ole hankala keksiä tarjottavaa, jos kokee, että sitä pitää olla. Pieleen ei voi mennä sillä, että laittaa vaikka hedelmäviipaleita (kahvi)pöytään, tai rasiallisen marjoja. Ruokapuolelta iskee pöytään esimerkiksi mitä tahansa kasviksia niin avot. :D Tyydytään vähään, jos siihenkään. Yleensä muut ottaa näistä stressiä enemmän kuin me. Me syödään jos jotain sopivaa on tarjolla ja jos ei ole niin sitten ei syödä. Ei se ole hankalaa. :) Kieltäytyminen ei minusta ole epäkohteliasta, tuputtaminen toisen ruokavalion vastaisesti sitten taas on ihan todella epäkohteliasta.

      Mä luulen, että tiiän mitä tarkotat tuolla, että sokeri tuntuu hampaissa. Niihin tulee sellainen inhottava pinta! Muistinpa tämänkin nyt juuri. Meinaan kanssa, että jos tässä nyt söisi jotain entistä suurta herkkua, niin ei se samalle maustuisi kuin silloin joskus. Se maistuisi vain sokerille tai rasvalle tai suolalle. Ei ’tosi hyvälle’. Semmoiseksi se makuaisti sitten kehittyy. :)

    • Eiku, tosiaan mietin, jos ootte Suomessa käymässä ja olette vaikka kotona tai anoppilassa yötä. Kukaan kuitenkaan koko päivää jaksa olla syömättä mitään? No mikäs siinä, mä ainakin voisin ottaa vastaan vieraita, jotka hoitais kokkauksen (ja kokkauksen jälkeisen siivouksen) :).

      -Anna-

    • Tämmösiä tilanteita meille ei ole tullut vastaan, eikä näissä elämänvaiheissa tulekaan. Esimerkiksi itse en ole Suomessa käynytkään lähtöni jälkeen. :)

    • Tottakai. Meille oli jo Suomesta lähtiessä tiedossa, että sinne ei erinäisistä syistä johtuen pääse käymään. Siksi se olikin astetta riipaisevampaa lähteä, kun tiesi, ettei välttämättä näe esimerkiksi omia isovanhempiaan enää ikinä.

  • Oot sää vaan kova muija! :D Mulla herkkujen kulutttamiseen on tepsinyt se, ettei osta niitä- Mitä ei näe, sitä ei tee mieli niin kovasti. Ja hetkelliset mieliteot menee ohi, viitaten edelliseen lauseeseen. ;)

  • Onnea hienosta saavutuksesta! :)
    Itselläni on ollut karkit, sipsit ja limsat pannassa jo nelisen vuotta. Tummaa suklaata, jäätelöä tai itse tehtyjä herkkuja olen kyllä silloin tällöin syönyt. Terveelliset pannukakut on ihan parhaita makeanhimoon :) Olo on huomattavasti parempi ilman sokeriähkyä! Pienenä kuuluin myös valitettavasti siihen porukkaan joka pystyi vetämään oman pään kokoisia berliininmunkkeja, lusikoimaan hunajaa suoraan purkista tai syömään niitä sokeripaloja…

    • Nykyään myös leivokset/viljaherkut ovat jääneet kokonaan pois sillä gluteeni pistää masun sekaisin! Että aika vähän noita ihan perinteisiä herkkuja tulee syötyä. Marja+rahka+pähkinät on mun herkkuja 8)

  • Huh, pelkkä ajatuskin tuosta Battery määrästä saa närästämään. Eikä se tuolloinkaan tainnut ihan ilmaista olla. Eikö se nykyään maksa luokkaa 2,5€ purkki?

    • Kerran join ne kaksi ihan tunnin sisään (töissä) ja olinkin monin kerroin vessassa sen jälkeen, kun sattui niin p*rkeleesti. Kivaa tavaraa. Muistelisin, että jotain tuota kahta ja puolta euroa se oli niinäkin aikoina. Kaikkeen sitä rahansa laittaakin!

  • Onni on se, että on joskus lopulta tajunnut, että elää epäterveellisesti ja halunnut sitä muuttaa. Se kyllä kannattaa. =) Mulla on nyt se vaihe, että herkkupäivä on kerran viikossa ja totta puhuen silloin ei oikein tiedä mitä söisi ja oonkin nyt vähentänyt herkkupäivänä herkkujen syömistä kun eihän siinä oo mitään järkee, että syö kaikkee vaikkei tiedä mitä haluais syödä ja tavallaan ei ee mitään mieli. Syödä mössöttää vaan. =)

    Toi ääripääasia on tuttu. Mää oon kans joissain jutuissa ääripään ihminen ja joskus kun kieltäydyin herkuista kuukausikaupalla niin muutama ihminen sanoi mulle, että syö kuule vähän herkkuja, tommonen kokonaan kieltäytyminen ei oo mistään kotoisin, että kun syö vähän niin silloin homma toimii. Meinaan ihan hermostua tommosista kommenteista ja tekis mielit toitottaa niille ihmisille, että jos sulle sopii vähän kaikkee niin mulle voi sopia se, että ei missään nimessä ollenkaan. Mua tosissaan ärsyttää se, että jotkut ihmiset ei vaan tajua, että joku toinen voi toimia eri tavalla ja se on sille toiselle hyvä juttu.

    Vuosia olin ABC:llä töissä ja siellä oli kans Hesburger niin kyllä se vaan oli niin, että uskomattoman moni sama naama siinä hesejonossa oli joka päivä. =) Viis vuotta olin ja kerran söin Heseruokaa silloin ja sen jälkeen en ole syönyt kertaakaan, todellakin olen saanut siittä tarpeekseni koko loppuelämäkseni. Riitti ihan sen homman näkeminen.

    • Joo samaa mieltä. Vaikka olinkin onnellinen läski :’), niin en kuitenkaan ollut hyvävointinen kuin nyt. Aivan tosi isosti päinvastoin, se normaaliin elämiseen vaadittava peruskuntokin oli pohjalukemissa ja sen tunsi jokaisessa päivässä ja aivan jokaisessa hetkessä. Muistan vieläkin yhden semmosen suuremman luontoreissun sen jälkeen kun sitä oli elämänsä saanut muutettua, kun tajusi, ettei hengästytä ja energiaa riittää vaikka kuinka. Se oli hieno tunne.

      Justiinsa tommoset oli meidänkin herkkupäivät silloin kerran viikossa. Oli lupa syödä niin sitten piti syödä, vaikka mitään erityistä ei tehnyt mieli. Pakko oli kuitenkin jotain ottaa, koska oli herkkupäivä. :)

      Harva ihminen on ääripääihminen ja valitettavan harva ymmärtää sen, että jotkut on. Kyllä mää ymmärrän niitä, jotka ei oo, he harvemmin mua. Mulle sopii kaikista parhaiten joko/tai. Ihan tosi monessa asiassa. Joissakin asioissa se on huono piirre, mutta justiinsa tämmösissä asioissa tosi hyvä. Ei sitä tartte kun päättää vaan niin se on siinä, eikä tartte mitään kamppailua käydä asian suhteen. Itteä kanssa ärsyttää kun tuputetaan, että ota nyt ja mitä elämää tommonen on kun ei herkkuja syö. Tosi hyvää elämää mun mielestä ja kenenkään muun mielestä ei tartte ollakaan.

      Onneksi mää en ollut ainoa, joka on ollut Hesekoukussa. :) Muistan vieläkin kun olin pieni ja mentiin perheen kanssa Hesburgeriin ekaa kertaa ja söin normaalin hampurilaisen. Se maksoi kymmenen markkaa. Se oli niin hyvää, että sain heti ostaa toisen. Siitä se sitten lähti. :) No onneksi myös loppui jossain kohtaa.

  • Hear hear! :) Tunnistan tekstistä itteni – en tietenkään herkuista kieltäytymismielessä (se ei oo mun juttu), vaan siinä, että kun se TIETOISUUS. Vaikka itelläkin on vielä matkaa siihen ultimaattiseen, itelle parhaaseen ruokavalioon, oon saanut parin viime vuoden aikana niiiin paljon uutta tietoa ravitsemuksesta ja liikunnasta ja tehnyt jo paljon muutoksia niiden pohjalta omassa elämässäni, että tuntuis vaan väärältä palata vanhoihin tapoihin. Mutta prosessi on vielä kesken, erityisesti herkkujen suhteen. :) Massiivinen Quest-tilaus lähtee ensi viikolla linjoille, ne marjojen, hedelmien ja raakapatukoiden kanssa tyydyttäköön suurimmaksi osaksi makeannälkääni. :P

    Ja tähän loppuun toki yhdyn aikaisempiin kommentteihin: oot rautaa, oot kova mimmi ja niin mun idoli! :) <3

    • Se tietoisuus on jännä juttu, kun sitä ei voi vaan pyyhkiä enää pois kun sen on kerran oppinut. Sitä voi syödä vaikka mitä ja vaikka kuinka paljon, mutta ei koskaan enää ihan samalla tavalla kuin ennen, sillä sitä vaan tietää liikaa. Hienoa siinä on se, että se tosiaan monella estää sen, että paluuta entisiin tapoihin ei enää ole. Ja kyllähän sen huomaa tauon jälkeen muutenkin miten huono olo noista tulee. Monet hämmästeleekin miten sitä onkin voinut elää siinä olossa JOKA PÄIVÄ joskus muinoin. Ei sitä tajua ennen kuin on ollut edes hetken ilman.

      Hihihi. Kiitos! :’) <3

Kommentointi on suljettu.