Rimpulasta muhkuksi

Jaoin aiheeseen liittyvää vertailukuvaa jo Instagrammin ja Facebookin puolella, mutta minusta se ansaitsee ehdottomasti myös mainintansa täällä blogissa. Olin nimittäin itse aika shokissa, kun tuon kuvan vuodelta 2012 löysin. Muistin sellaisen olevan jossain, koska olin sitä ennenkin vertailuun käyttänyt. Silloin en ollut sen löytämisestä shokissa kuitenkaan, ainakaan muistaakseni, olin vain iloinen kehityksestäni (2012-2014). Nyt se kuitenkin vähän iski shokkina, että olinko tosiaan noin pieni?!

Näyttökuva 2015-05-09 kello 18.55.02
2012-2015

No olinhan minä, ihan oikeasti. En vain tunnista sitä itsekseni enää laisinkaan ja se on minusta myös jotenkin hyvä juttu. Sitä kautta ei myöskään paluuta siihen tule koskaan ja siitä olen kyllä ihan satavarma. En ole varma saisiko minusta ylipäätään noin pientä enää koskaan. Uskoisin, että kehon malli on jotenkin niin perusteellisesti muuttunut. Mutta siinä minä olin, sellainen kuin olin, täysin terve, itseensä tyytyväinen ja sen kokoinen kun luonnostani olen. Olin. Enää en ehkä ole luonnostani noin pieni mitä pienestä pitäen olin, sen jotain 29 vuotta elämästäni ainakin (lukuunottamatta sitä aikaa, kun pulskistuin hetkeksi). Mutta samaan tapaan kun pieni ja lättänä takapuoli on mulla geeneissä, on tämä kaikki muukin kokoni. Sain silti takapuoleni kasvuun minigeeneistä huolimatta ja nähtävästi olen onnistunut jossain muussakin.

Screenshot_2015-05-07-23-13-53
Lisää vertailua.

Tuo 2014 -kuva on otettu elokuun lopulla. Eli tässä on alle vuosi tuoreimman ja sen välillä. Iso kehitys on tapahtunut nyt hyvin hiljattain, kun vasta kolme kuukautta olen käynyt oikealla salilla kotisalin sijaan, ja se on kyllä tuonut nopeasti tuloksia. Kuvista näen, että edelleen olen leventynyt. Sieltä oikeistakin paikoista. :) Miltähän näytän kolmen vuoden päästä? Vaikka tämähän on lyhyemmän ajan muutos muutenkin. Tuolloin 2012 en ollut edes plussilla enkä haaveillut (enää) kasvamisesta, vaan olin hyväksynyt sen, että olen pieni. Eli en kasvanut niinä aikoina laisinkaan. Harrastin myös paljon aerobista, koska tykkäsin siitä niin kovin. Melkein samanlainen kuva olisi löytynyt vuodelta 2013.

Tästä silloisesta pienestä olemuksestani hieman shokkiintuneena (on se sana) aloin selata vähän läpi kuvia niiltä ajoilta, että miltä silloin oikein näytin. Hyvin harvoista ylipäätään tunnistin itseni, vaikka ne oli juuri niitä kuvia, joiden kanssa aikoinani tämän bloginkin aloittelin ja olin ylpeä tekemästäni työstä. Tiesin toki silloinkin, että olin pieni, mutta olin sen itsessäni hyväksynyt. Näin jälkikäteen en yhtään ihmettele, miksi jotkut ovat sitä kokoani kauhistelleet, sillä se sama reaktio tuli nyt itselleni. Mikä on sinänsä surku, sillä juuri niitä reaktioita vastaan kampanjoin silloin, ja kampanjoin kyllä edelleen. Sillä edelleen, olin täysin terve. Itseasiassa en ole koskaan elämässäni ollut niin hyvässä kunnossa. En koskaan sitä ennen enkä vielä koskaan sen jälkeen. Sanon kuitenkin, että ymmärrän, että se silloinen kokoni on saattanut aiheuttaa niitä kauhistuneitakin reaktioita. Yksi kuva, minkä löysin, kauhistutti itseäni enemmän kuin mikään muista. Ja se oli tämä:

Näyttökuva 2015-05-09 kello 19.27.13
Ei se vatsa, vaan jalat.

En oikein tiedä edes mitä sanoa noista jaloista. Reiteni on nyt olleet sen verran muhkeat jo sen verran pitkään, että en voinut edes uskoa näkemääni, eikä voinut mieskään. Enkä aio edes etsiä tälle vertailukuvaa, sillä on hyvin selkeää, että tämä on muuttunut ja todella radikaalisti. Niitä kuvia on tämä blogi täynnä. Ilmankos ei enää ne silloiset farkut mahdu jalkaan..

Jännää on, että edelleen näen itseni välillä paljon pienempänä kuin mitä olen. Ehkä siksi sitä edelleen päivittäin jotenkin aina uudelleen huomaan nykyisyyden, kun katson peiliin. Totean joka päivä, että hitsi mä olen nykyään iso. Siis hyvässä mielessä. Vaikka isohan en edelleenkään ole, mutta verrattuna itseeni, siihen mitä olen ollut ja minkä olen tottunut näkemään peilissä, olen todellakin hyvin suuri. Olen kuitenkin ajatellut näkeväni itseni edelleen siinä koossa, kun tuolloin joskus olin. Nyt tiedän, että ihan näin ei ole.

Miten tähän nykyiseen muhkumpaan tilanteeseen on sitten tultu? Sillä, että ruokaa on syöty. Siis ihan tosissaan. Lisäksi treeneistä on pidetty kiinni. Niitä ei ole tehty fiiliksen mukaan vaan niissä on ollut suunnitelmallisuutta mukana. Koko ajan on pidetty mielessä se mitä tässä yritetään tehdä ja sitä kohti on pyritty. Kompuroitu on matkalla paljon, on ollut myös kilpirauhasongelmaa, jonka myötä menetin aika paljon lihasmassaakin. On ollut muutama miinuskalorijakso, jolloin on otettu ylimääräistä pois ja todettu, ettei alta ole löytynyt yhtään sen enempää lihasmassaa. Nythän tässä on tosiaan jo puolitoista vuotta syöty PALJON, ja suurin kehitysjakso mahtuukin tähän pätkään. Ei enää miinusteluja (paitsi kolmen viikon hyvin maltillinen pieni pätkä alkukevääseen).

Loppuun voisin vielä sanoa, että you either want it or you don’t..

..I did.

15 vastausta artikkeliin ”Rimpulasta muhkuksi”

    • Kiitos! Kyllä sitä samaa on itsekin tässä oikein suu auki katellut nämä viimeiset pari päivää, kun tajusin miten pieni oon ollut!

  • Aika hurja muutos, hienoa. :) Olit tuossa alimmassa kuvassa kyllä ihan tosi laiha!

    • Kiitos :) Tuossa alimman kuvan kunnossa olin koko blogini alkuajan ja se oli mulle se paino joka vain pysyi, vaikka ruokamäärät toisinaan vaihtelivat ja samoin liikuntamäärät. Eli ns. biologinen normaalipainoni silloin. No, ei oo enää. :)

  • Mahtava kehitys kyllä! Onko sulla noi vihreät shortsit vielä tallessa? Mahtaa olla aika pinkeät jos vetäset nyt jalkaan :D

    • Tattista! Joo on mulla ne. Uskaltaakohan niitä kokeilla enää koskaan jalkaan. :D Saattaapi olla, että aika toivoton yritys olisi.. :’D

  • Moikka!

    Olen tässä varmaan yli vuoden stalkannut sun blogia aina silloin tällöin ja nyt on pakko sanoa että vautsi, tosi mukava nähdä näitä vertailukuvia, sillä ne antaa inspistä omaan liikkumiseen. Aloitin pari vuotta sitten kuntosalilla käynnit ja innostuin kovasti, mutta talvi vie aina mielialan nollille, käynnit vähenee ja keväällä on aloitettava alusta. Tähän liittyy kysymys että onko sinulla vinkkejä miten saisi pidettyä motivaatiota yllä?

    – Hanna

    • Moikka moi!

      Kiva kuulla, että nää kuvat inspiroi sunkin liikkumista! Inspiraationa ne toimii meinaan mulle itsellenikin. Jos en koskaan näkisi mistä olen tähän tilanteeseen tullut, en varmaan jaksaisi niin kovin painaa hommiakaan. Painaisin niitä kyllä, mutta en ehkä niin intohimolla.
      Toi motivaatiojuttu on oikeesti aika vaikea. Mulla itsellä kyse on siitä, että teen vain sitä mitä tykkään tehdä. Tää on niin mun juttu. Ja loppupeleissä motivaatiota ei tarvitse kuin alkuun. Sitten siitä muuttuu tapa – se voi olla helposti ihan sama juttu kuin syöminen, nukkuminen tai hengittäminen. Mulle se on sellaista. Kun vain alkuun pääsee ja tekee sitä mitä tykkää, niin siitä tulee tapa elää. Ei mikään kuuri tai väliaikainen juttu, vaan tapa elää. Jos sen alkaisi nähdä sellaisena?

      Monna kirjoitti kerran hyviä vinkkejä motivaatiosta ja löysin sen sulle tähän. Pääset sinne tästä:

      Toivottavasti näistä on apua! :)

      • Heippa!

        Kiitos tosi paljon vastauksesta, puhut ihan asiaa. Huomasin nimittäin eilen että muutaman viikon jälkeen on pohkeet millin verran kiinteämmät, ei sitä silmillä näe mutta silti tuli jo olo että hei jotain tapahtuu! Jos tätä rataa jaksaa eteenpäin niin ties missä ollaan vuoden päästä, ehkä silloin voi kerätä omia vertailukuvia. Kiitos myös tuosta linkistä, pitää laittaa kirjanmerkkeihin ja palata aina silloin tällöin lueskelemaan :)

        Mukavaa kesää ja hyviä treenejä!

      • Hei taas!
        Joo sehän se suurin motivaattori varmasti onkin, kun näkee tai tuntee oman kehityksensä. Sen voi tuntea nopeastikin, kuten oot huomannut. :) Nopsaan ne paineet tulee lihaksiin takaisin ja säännöllinen treenaaminen ylläpitää niitä siellä – joten miksi ei jatkaisi? Ja sepä se vasta herkullinen ajatus onkin, kun miettii missä sitä oisi vuoden päästä! Mä olen itsekin innoissani sitä aatellut. Kuvia kannattaa aina ottaa, niistä huomaa kehityksensä aina parhaiten. Peiliin sokeutuu, kun muutos on kuitenkin sen verran hidasta, että siihen peilikuvaan ehtii aina tottua. Kuvat voi parhaimmassa tapauksessa järkyttää tosi kovinkin – silleen hyvässä mielessä! ;)
        Tsemppiä treeneihin ja mukavaa kesää!

Kommentointi on suljettu.