Palaisinko vanhaan?

Selailin tuossa vanhoja blogikuviani (kätevästi uusin puhelin latasi itseensä kuvakansioksi Picasa-kansion, eli siellä on kaikki bloggeriin koskaan laitetut kuvat automaattisesti tallessa. Olihan niitä yli kolmetuhatta, mutta kivaa oli selailla. :D) Jokunen aika sitten olen myös lukenut ne päiväkirjani läpi, joita Saksassa kirjoitin. Siellä käy ilmi (kaiken muun ohessa) treenit ja syömiset ynnä muut fiilikset. Ja niitä halusin tässä vähän valottaa. Vertailla sitä entistä timmiä ja pientä kuntoa ja nykyistä kuntoa. Ja sitä, miksi olen nyt onnellisempi kuin silloin.

2015-10-29 16.36.11

Kyllähän minä siinä kunnossa silloin viihdyin. Se oli kovalla työllä tehty. Samaan aikaan olin myös itseni ensimmäistä kertaa ikinä hyväksynyt sellaisena kirppuna kuin olin ja se antoi minun pysyäkin sellaisena, enkä kokenut tarvetta yrittää siltä alueelta poistua, vaikkakin haaveilin suuremmista lihaksista. En silti halunnut kasvaa kokoa/nostaa painoa. Halusin pysyä timminä. Sinänsä tuossa tavoitteessa pysyinkin hienosti, sillä sain kuitenkin ihan huomattavasti kasvateltua lihaksia, ilman että paino nousi.

Muita tavoitteitani tuolloin oli se, että vatsapalat näkyi ja että jaksoin harrastaa myös aerobista liikuntaa. Mitä se (minulta) vaati?

– Punttitreenejä kuusi viikossa, jokainen lihasryhmä kaksi kertaa läpi.

– Vatsatreeni jokaisessa kuudessa treenissä.

– Kolme aerobista viikossa, yleensä crossarilla hikiset vajaan tunnin sessiot punttitreenin jälkeen (välissä pieni tauko).

– Ruokaa piti vahdata. Ei voinut syödä mitä haluaa ja milloin haluaa, vaan se oli hyvinkin rutinoitunutta. Ei herkkuja laisinkaan, koskaan.

2015-10-29 16.21.22

Olin hyvässä kunnossa ja kroppani jaksoi vaikka mitä. Päiväkirjoista kävi kuitenkin ilmi, että olin usein hyvin väsynyt. Olin monesti myös aika nälkäinen, mutta en voinut nälkääni aina syödä, koska se näkyi heti kropassa seuraavana päivänä, jos ylimääräistä oli mennyt suusta alas. Enkä edes valehtele. Kun on noin timmi ja rasvaprosentti alhainen, jokainen satakin grammaa tuntui heti. Sitä tiesi jo ennen kuin astui vaa’alle, että mitä painaa. Sadan gramman tarkkuudella. Vatsanahan alle tuli aina nestekerros suuremmista syömisistä. Siksi ruokailuni oli silloin suhteellisen kontrolloitua, koska se oli se mikä piti itseni siinä kunnossa missä halusin olla. Ja sitä se kunto vaati. Ei siinä voinut mättää naamaan mitä ikinä mieli tekikin. Kaiketi samanlaista on niillä, jotka ammatikseen tätä tekee tai vakavalla mielellä tätä samaa harrastaa.

Mitään ongelmaa ei tuolloin ollut ja kuten sanottu, olin täysin terve. Tuo kaikki oli vain sitä mitä se kunto vaati. Ja se on varmasti myös sellainen asia, mitä se vaatii monelta muultakin, joka samanlaista havittelee. Ei se helpolla tule, eikä sitä ole helppo ylläpitää. Toisille sen ylläpitäminen varmasti sopii. Mulle se lakkasi sopimasta. Kontrollijutut ei ole pitkällä tähtäimellä mun kavereita.

2015-10-29 16.21.50

Mutta olinko onnellinen? En niin onnellinen kuin nyt. En oikein koskaan osannut arvostaa kroppaani sellaisena kuin se oli. Sitä piti tutkailla koko ajan ja pitää silmällä, että onko nyt tulossa ylimääräistä nestettä kroppaan ja pitääkö säätää syömisiä ja jos oli selkeitä nälkäkausia ja piti nostaa kaloreita, niitä piti fiksata ja tutkailla, miltä kroppa näytti ja tuntui milläkin kaloreilla. Treenejä ei jätetty väliin vaikka olisi väsyttänyt kuinka kovin. Kaikki suoritettiin aina läpi niin kuin oli alunperin suunniteltu. Joka aamu herättiin viideltä ja jokaisena aamupäivänä treenasin. Paitsi lauantaina. Ja kolmena päivänä kaksi treeniä. Jokainen suupala oli harkittu. Sitä se vaati. Ja kyllähän se onnellisuutta söi. Sitä onnellisuuden puutetta ei silloin voinut nähdä, nyt sitä on helppo tarkkailla, kun on tässä nykyisessä kunnossa ja elää ihan hieman eri tyyliin kuin silloin.

2015-10-31 16.36.48

Jossain kohtaa tein tietoisen päätöksen, jossa valitsin silloin terveyden ja hyvinvoinnin (koska kilpirauhasen kenkkuilu) sen sijaan, että olisin pitänyt ulkonäköseikkoja ykkösenä. Vaikka ainahan olin terveys edellä treenannut, se ei vain ollut ennen reistaillut (eikä se tuossakaan kohtaa reistaillut treenaamisen takia, se oli vain yksi vaikuttava tekijä kaiken stressin keskellä). Ulkonäkö on mulla ollut aina se suurin syy treenaamiselle. Haluan sellaisen kropan kuin ihailen muillakin, voimajutut ja -tasot ei ole koskaan kiinnostaneet. Mutta enää en tee sitä ihan millä hinnalla tahansa. Tällä hetkellä kuusi treeniä + kolme aerobista viikkoon olisi aivan liikaa, hengästyttää jo pelkkä ajatuskin! En myöskään tahdo vahtia jokaista suupalaani, en sinne päinkään. Hinta olisi siis liian suuri tämänhetkiselle minulle.

IMG_20150928_212210Vaikka ulkonäkö onkin edelleen se suurin treenamisen syy, on sen sisällä tavoitteet hieman muuttuneet. Enää en tavoittele sitä timmiä kroppaa, eikä se suuremmin itseä edes kiinnosta. Bikinikunto ei kiinnosta. Vanhat kuvani timmistä (ja pienestä) kropasta eivät ole lähelläkään sitä kroppaa, minkä itselleni haluan, enkä haikaile niihin aikoihin takaisin laisinkaan. Haluan vain kasvaa, olla suurempi. Loppupeleissä mulle on sivuseikka se, mistä se kroppa koostuu, kunhan siitä näen kuitenkin päällepäin sen, että töitä sen eteen on tehty, eikä vain maattu ja syöty. Ja kyllähän minä sen siitä näen. Siltä osin olen siis tavoitteessani. Kokoa saa lihakset edelleen kasvaa ja siksi siellä salilla käyn. Vatsapalojen näkyvyys ei kiinnosta. Suojelen niitä rasvakerroksella. :D En ole itseasiassa montaakaan kertaa koko vuonna vatsaa treenannut.

IMG-20151019-WA0006Jos saisin helposti tuon entisen kunnon tässä nykyisessä koossa, se olisi mulle varsin ok. Mutta kun se ei tule helposti, eikä se tarkoittaisi enää tätä kokoa, en ole siitä kiinnostunut. Enkä ole ylipäätään kiinnostunut sellaisesta vatsapalat-näkyy-aina -kunnosta, se ei yksinkertaisesti ole sitä mitä haluan. Se vie osaltaan mun elämästäni onnen. Onnen vie siinä se, että sitten kaikesta tulee liian kontrolloitua. Kontrolli ja minä ei ole aina ollut hyvä yhdistelmä ja mielelläni tältä osin pysyn siitä erossa. Ainakin nyt. Eri asia sitten jos joskus menen jonkun valmennukseen, niin silloin kyllä teen niin kuin pitääkin tehdä. Toisaalta silloinkaan ei minun itseni tarvitse olla kontrollissa, vaan ohjeet tulee muualta. Ehkä siten se touhu voisi olla onnellista. Samaan tapaan kuin se on nyt, vain eri tyyliin. Nythän tämä on kaikki ollut jo pidemmän aikaa hyvin rentoa. Ja se sopii mulle. Tavoitteet silti koko ajan mielessä ja kehitystä tulee tasaiseen tahtiin, lihakset on kasvaneet ja salilla tehdään töitä, mutta silti tämä on rentoa. Ainakin kun vertaa siihen mitä se ennen oli.

IMG_20151024_232614Mitä nykyinen kunto vaatii/on vaatinut jo pidemmän aikaa?

– Keskimäärin neljä salitreeniä viikossa. Treeneistä saa luistaa tilanteen mukaan. Joskus kolme treeniä, joskus viisi.

– Aerobista ainoastaan mielihalun mukaan. On ollut aikoja kun sitä ei ole ollut laisinkaan ja sitten toisinaan vähän enemmän. Nykyisin se on kävelylenkkejä, koska niitä yksinkertaisesti rakastan. 1-2 kertaa viikossa. Tai ei ollenkaan. Riippuu ja roikkuu miten tekee mieli. Joskus on vaihdettu kävelylenkki kolmeen donitsiin ja se on täysin ok. :D

– Totaalisia lepoviikkoja salilta noin joka toinen kuukausi.

– Syömistä ei tarvitse käytännössä vahtia laisinkaan. Kaloreita ei tarvitse miettiä. Saan syödä ihan mitä haluan. Välillä syön kuin mikäkin porsas vaikka viikkoja putkeen ja herkkuja menee välillä joka päivä, ja välillä vietän taas vähän terveellisempää elämää.

2015-10-31 16.36.40Ylipäätään olen paljon, jopa huomattavasti, onnellisempi nyt kuin silloin. Vaikka olen rasvaisempi, selluisempi, löysempi. Onnellisempi juuri näin. On tavallaan hassua miten sitä onkin tyytyväisempi kroppaansa mitä epätäydellisempi se on. Silloin timminä näki suureksi osaksi aina vain ne pienetkin jutut, joita piti korjata, tavoitella ja fiksailla, eikä sitä kautta osannut arvostaa sitä mitä oli. Nyt näen yhden kokonaisuuden. Näen, että olen kasvanut. Näen, että olen kasvanut muutenkin kuin läskin muodossa. Näen, että kroppani malli on hyvä ja miellyttää silmääni. Näen miten kehityn, kuinka kasvan oikeistakin paikoista. Näen kropan, mikä miellyttää itseä.

Silloin ennen huomasi kropasta ne sadankin gramman muutokset. Nyt en huomaa edes parin kilon muutoksia! Ja se sopii mulle paljon paremmin. Olen päästänyt paljosta irti ja onnea on siitä kaikesta seurannut. Neljäkymmentäkuusi kiloa on vaihtunut kuuteenkymmeneenkahteen tai vastaavaan (en käy usein vaa’alla, koska en ole sen lukemasta kiinnostunut – enää), ja tässä on huikean hyvä olla.

Jatketaan töitä. :)

14 vastausta artikkeliin ”Palaisinko vanhaan?”

    • :D Nooo jokaisella meistä on eri tavoitteet ja mieltymykset. Monella ne vielä vaihtuukin matkan varrella, ehkä moneenkin kertaan. Mallia saat ottaa, mutta vaan hyvissä jutuissa. :D

  • Olen lukenut sun blogia lähes alusta saakka, ja pelkän tekstin muodossa, kuvia katsomatta, olisi välttynyt sama fiilis mulle päin: Sä vaikutat onnellisemmalta nyt, vapautuneemmalta, avoimemmalta ja ennen kaikkea siis onnellisemmalta. Kuvat katsomalla voin myös todeta, että näytätkin siltä.

    • Vooooi. Kiitos Anumaaria. :) Kyllähän tässä onnellisuuteen on vaikuttanut tuhottomat määrät asioita (joita toisen blogin puolella on enimmäkseen kirjoiteltu), mutta samaan aikaan se varmasti myös vaikuttaa tähän kaikkeen. Siinä missä tämä kaikki siihen! Kokonaisuus alkaa olla aika hyvällä kantilla. :)

  • Hieno muutos ja kivasti kuvasit myös sen, miten se on vaikuttanut hyvinvointiin. Kiva, että olet onnistunut hellittämään kontrollista. Se on selkeästi kannattanut.

    • Kiitos Suvi! Eihän sitä silloin ajatellut tai tiennyt, että hyvinvointi voisi tuntua vielä laajemmin. Nyt sen tietää ja se on kivaa, että tällä hetkellä sitä tuntee olevansa hyvinvoivampi kuin silloin ennen. Kontrollin kanssa mulla on historiaa enemmänkin, mutta aina on lopulta irti päästetty. :)

  • Mä aloin seurata sun blogia silloin, kun Tiiti kehui sun abseja omassa blogissaan. Eli joskus Saksan aikoihin. Ja pakko sanoa, että olen minäkin huomannut jutuistasi, kuinka olet nykyään rennomman oloinen. Joskus silloin Saksan aikaan vaikutit välillä tosi kontrollifriikiltä.

    Ei nyt ole todellakaan tarkoitus diagnosoida sua, mutta välillä sun jutuistasi silloin ennen tuli mieleen syömishäiriöisten jutut. Heillähän on usein tapana hehkuttaa, miten heidän oudot ”herkkunsa” ovat niin orgastisen namnam. Sinulla oli silloin tapana kovasti kehua ruokiasi ylisanoin. Mutta onhan ruoka hyvää, jos on nälkä. :)

    Kivaa joka tapauksessa, että elämä maistuu nykyään. Ja pakko kyllä ihan omastakin kokemuksesta sanoa, että joskus peruna voi tehdä yllättävän onnelliseksi: esimerkiksi 360 km pyörälenkillä, kun energiat ovat lopussa, eikä mikään muu maistu kuin sipsit ja ranut. Joten on siis ihan loogista, että olet nykyään onnellisempi – syöthän taas perunaa. :)

    • Hahaa, joo Tiiti taisi silloin kerran jos toisenkin mun abseja kehua. Nyt taitaa mennä homma vähän toisinpäin. :’D

      Mun on kyllä todettava, että mun tekemät pöperöt silloin Saksassa oli ihan valtavan hyviä. Ruoanlaitto oli siellä mun juttuni ja keksin päästäni vaikka mitä reseptejä. Mies piti mun kokkailuista ihan siinä missä minäkin. Kehuin niitä ihan puhtaasti siksi, että ne oli ihan hirmuisen hyviä pöperöitä. Kehuisin edelleen, jos jaksaisin panostaa niin paljon, mutta kun en usein jaksa. :D Krooninen nälkä on kyllä edelleen, se tuskin tulee koskaan helpottamaan. :’) Nykyisin siihen voi onneksi syödä mitä vain, koska tavoitteet on muuttuneet. Kontrollifriikkikään en muuten silloin ollut – sen aika tuli Skotlannissa ja se ei liittynyt liikkumiseen/syömiseen. :D Kontrolloitua se kaikki oli kuitenkin, kuten sanoin, mutta kuten myös sanoin, mitään ongelmaa ei silloin ollut. Olin terve. Myös päästäni. ;)

      Heh, kyllä perunan kautta löytyi ihan uusi onni joka tapauksessa! :D

    • Hm, syömishäiriöisten jutut? No ei kai voi yleistää…mulla on aina ollut erikoinen ruokamaku, ei kai se siitä sen kummempaa asiaa tee välttämättä muuta kuin että on erikoinen ruokamaku ja piste. Mun pojalla on sama ruokamaku, mutta ehkä hän on tottunut niihin kohdussa kun kuulemma jo sieltä mieltymykset äidin syömiin ruokiin ja makuihin tulee. Aika raakaa vetää erikoinen ruokamaku tai erikoisten ruokien hehkutukset syömishäiriöksi. En tosin tiedä kovin syvällisesti kaikista syömishäiriöistä, mutta heitä keitä tunnen painivan tämän ongelman parissa ei tosiaan kiinnosta kovin erikoiset pöperöt vaan häiriöön vedetään kilo Fazerin Sinistä ja vaikka pakastepasteijoita. No mutta kuten sanoin, syömishäiriöitä on moneen lähtöön toki ja kun en ole asiantuntija.

      Minusta olisi epänormaalia jos hyvää ruokaa ei hehkuttaisi, onhan hyvä ruoka kuitenkin normaalissa määrin yksi elämän nautinnoista. Joillekin se on kai polttoainetta, mutta minun lautaseni ruoka kuuluu myös maistua taivaalliselta :D

      • Äh, melkein unohdin sulle vastata, mutta tässä tulee nyt! Eli olen kyllä sun kanssa samaa mieltä. Erikoinen ruokamaku ei tee syömishäiriötä enkä ole koskaan ajatellut ruoan hehkuttamisen viittaavan siihen suuntaan. Kyllä suuri osa ihmisistä hehkuttaa syömiään ruokia ja saisi kyllä moni muukin hehkuttaa – kurjaa se on jos huonoa ruokaa syö! Tai ylipäätään ruokaa, jota ei tee mieli hehkuttaa. Itselleni ruoka on aina ollut suuri nautinto. Tuolloin Saksa -vuosina se vielä siitä lisääntyi, kun opin ensimmäistä kertaa elämässäni kokkaamaan. Se oli mulle ihan uutta ja sitäkin hienompaa oli, kun ruoasta tuli oikeasti aivan loistavaa!

        Mä olen jotenkin jo niin tottunut siihen, että mua yritetään saada kiinni milloin mistäkin syömishäiriöstä. Sitä yritettiin silloin ennen ja nyt toivotaan, että mulla olisi jotain myönnettävää sillä saralla. Vaikka kuinka sanon, että olin terve ja että mitään ongelmaa ei ollut. Sitä kautta myöskään syömishäiriötä ei ole koskaan ollut. En jaksa enää aiheesta kinata kenenkään kanssa, kinasin silloin aikoinaan ihan tarpeeksi. :D Muut saa luulla mitä luulevat. Korjaan kyllä, mutta asiaan uskominen ei ole enää mun käsissäni. Ja se on ihan ookoo. :)

        Mutta kyllä vaan, kyllä ruoan pitää olla hyvää ja mielellään taivaallista! ;)

  • Hei, olen lueskellut paljon blogiasi silloin, kun sinulla oli tuo timmi-vaihe päällä ja äimistelin kotona, miten sinulla on raudankova itsekuri herkuttomuuden, ruuan ja treenauksen kanssa. Harmittelinkin hieman, että minusta ei varmaan tuohon olisi vaikka tietysti se timmi(hkö)-kunto on aina tavoitteena.

    Jätin blogien lueskelun vähemmälle joksikin aikaa, mutta olen aina säilyttänyt sinun omasi kirjainmerkeissä ja muistissa, se oli sellainen minulle mielekäs inspiraatio :)

    Nyt hiljalleen olen taas satunnaisesti palannut blogiasi lueskelmaan ja tahdon nostaa hattua uudesta suunnastasi, hyvällä tavalla sanottuna pehmeämpi ja onnellisempi sinä, olet aivan yhtä inspiroiva kuin ennenkin! Kiitos että näytät omalla tyylilläsi, että oli sitten kuin veistos tai tavallisempi treenaaja niin onnellisuus on tärkeintä :)

    Oma elämä on mennyt hieman samaa raidetta, tosin ikinä en ole vielä yhtä tikissä ollut kuin sinä, mutta periaatteena sama: ensin pieni, sitten hieman takapakkia normaaliin ja nyt onnellinen siitä että tavallisesta hieman isompi ja tyytyväinen uudesta kehityssuunnasta! Enää ei tarvitse etsiä ”laihdutusblogeja” vaan haluaa lisää lihasta :p
    -Nokkonen

    • Voi miten kiva kommentti, kiitos! :) Kivaa että sitä voi olla niin monellakin tapaa inspiraatio, ja että se toimi entisessä kunnossa siinä missä nykyisessäkin! Niin sitä ihminen muuttuu ja kasvaa (myös henkisesti :D) ja tavoitteet vaihtuu toisiksi. Vaikka toisaalta sama tavoite mulla on aina ollut – lisää lihasta. Nyt sitä taotaan vain vähän eri tavalla kuin ennen. ;)

      Sitä en tosin osaa sanoa, että oliko mulla mitenkään raudanluja itsekuri silloin ennen. Ei se ollut itsekurikysymys. Tein vain mitä tahdoin tehdä ja elin niin kuin tahdoin elää. Ei siinä itsekurilla ollut loppupeleissä mitään tekemistä, vaikka se siltä näyttääkin, tiedän. :)

      Mutta se onnellisuus se on tärkeintä, tosiaan. Kiva että olet löytänyt sitä onnea kanssa! Nyt vain jatketaan niitä yhteisiä tavoitteita kohti – lisää lihasta! ;)

Kommentointi on suljettu.