Miksi minä?

Olen viime aikoina paljon pohtinut sitä, miksi minä onnistuin ja miksi jotkut toiset ovat epäonnistuneet. Miksi onnistuin pudottamaan ylimääräisen painoni pois, pitämään yllä terveellisiä elämäntapoja, hankkimaan lihaksikkaan kropan? Miksi minä, miksi emme me kaikki? Kuinka ratkaisevassa roolissa on se kaikki, mikä on ihmisen pään sisällä?

Sillä minä väitän, että matka on ollut suunnattoman helppo. Tästä pullukasta..

2006

..tähän:

Hyttysen nakertama reisi. :D Taitaa olla ennenkin postattu kuva, mutta siinä nyt uudelleen.
Ette kuitenkaan saaneet tarpeeksi ekalla kerralla, arvasin!

Mikä on ollut niin ratkaisevaa, että se on ollut minulle helppoa? Olen tätä muutaman päivän pohtinut, ja tullut siihen tulokseen, että ratkaiseva asia on ollut se, miten olen tämän kaiken nähnyt. Harmittaa, etten koskaan silloin alussa kirjannut ylös mitään asioita, tai edes muista mitä kaikkea päässäni liikkui. Mutta toisaalta tuo kaikki tukee sitä, että en ole koskaan nähnyt tätä projektina. En aloittanut mitään. En kuuria, en tietyn mittaista vaihetta, en projektia. En ollut laihdutuskuurilla, en edes yrittänyt laihduttaa. Ei ollut juuri tavoitetta, ei mitään selkeää paikkaa, mihin olisin halunnut päätyä. Ei vaakalukemaa, ei lihasten määrää.

Alkuajoista muistan vain, että minun oli fyysisesti huono olla ja olin havahtunut mm. vatsani kokoon. Tahdoin vain muuttaa sen kaiken. Ja yksinkertaisesti muutin sen kaiken. Halusin elää terveellistä elämää ja aloin elää terveellistä elämää. En tiedä mitä alitajuntani puolella mahtoi pyöriä ja mihin nämä kaikki ajatukset pohjautuivat, en tosiaan muista miksi juuri silloin sain kipinän aloittaa kaikin puolin terveellinen loppuelämä. Mutta näin tein.

Valehtelematta koskaan sen jälkeen en ole kärsinyt motivaatio-ongelmista. Aikoinaan kirjoitinkin motivaatiosta tässä postauksessa. Motivaatiolla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä tämän kanssa. Tästä kaikesta tuli niin vahva osa elämäntapaa jo heti alusta lähtien. En ole koskaan joutunut kyseenalaistamaan mitään sellaista, kuten että uskonko pystyväni tähän, olenko tarpeeksi vahva, onnistunko. Kun ei ole projektia, ei ole olemassa onnistumista tai epäonnistumista. Ei ole ollut repsahduksia tai takapakkeja. Sitä vain tekee, sitä menee eteenpäin. Sitä elää.

Yleisellä tasolla kun puhutaan laiduttamisesta, painotetaan sitä, että tuon vaiheen tulee olla sellainen, että niitä elämäntapoja pitää pystyä pitämään yllä loppuelämän, tai muuten ihminen lihoo takaisin entisiin mittoihinsa. Tein tämän kaiken tiedostamatta, aloittamatta edes sitä laihdutuskuuria. Vaihdoin vain elämäntapani aika kertaheitolla terveelliseksi ja kaikki muu seurasi perässä. Helppoa, nopeaa, yksinkertaista. Ylläpitäminen ei ole ollut vaikeaa, koska ei ole ollut mitään ylläpidettävää. On ollut vain parhauselämää, enkä ymmärrä, miksi siitä pitäisi vaihtaa pois.

Vaikka välissä oli lääkärin määräämä yhdeksän kuukauden mittainen KAIKEN fyysisen tekemisen tekokielto, en lihonut takaisin. Miksi olisin, koska ruokavalioni oli edelleen kunnossa? Paino tietysti tipahtikin vähän, koska lihaksia katosi. Heti liikuntakiellon alussa iskeneellä keuhkokuumeella ja sen pudottamalla kolmella kilolla oli tietysti kanssa näppinsä pelissä.. Mutta yhdeksässä kuukaudessa olisin helposti voinut syödä itseni takaisin pullukaksi. Vaan eipä tullut mieleenkään. Nämä eivät edes hetkeksi käy mielessä, niitä ei pohdi. Kun elämä toimii tietyillä tavoilla loistavasti ja toisilla tavoilla tosi huonosti, miksi ihmeessä sitä millään tasolla harkitsisi menemistä takaisin sinne, missä oli kamala olla?

Alusta lähtien harrastin tavoitteetonta liikuntaa. Harrastin liikuntaa liikunnan vuoksi, nostelin puntteja punttien nostelun vuoksi. Se, minne tahdoin ulkonäöllisesti päätyä, oli vielä vähän hämärän peitossa, enkä sitä koskaan edes pohtinut. Viime vuoden puolella, loppuvuodesta, tajuntaan iski, että tahdon tietoisesti pyrkiä kasvattamaan lihaksiani. Ja näin tehtiin. Tiedon kasvaessa päästiin vihdoin tilanteeseen, jossa ovat viime kuukausina kasvaneet silminnähden ja erottuvat aina vain enemmän. Tätäkään en näe projektina, sillä en tiedä mihin tämä päättyy. En tiedä, mikä on se piste, että siihen jäisin. Tämä on vain jotain, mitä teen. Ja hirvittävän mielelläni teenkin. Ei ole motivaatiokysymystä. On olemassa vaihtoehdot, että joko tekee tai ei tee. Ja tottakai minä teen.

Omalla päällä on hirvittävän suuri merkitys. Jos uskot tai pelkäät, että saatat epäonnistua, tunnustat sen vaihtoehdon. Jos on olemassa repsahduksia, on olemassa repsahduksia. Jos teet siitä projektin tai kuurin, silloin sillä on alku- ja päätepiste. Jos taas muutat elämäsi, muutat elämäsi. 

Minä muutin elämäni. Jos tässä on jotain ylläpidettävää, se on elämä.

33 vastausta artikkeliin ”Miksi minä?”

  • Siis ihan oikeasti en vain millään näe tuossa -06 kuvassa mitään pullukkaa vaan normaalin tytön. :O

    Tuo on varmaan ihan totta mitä sanoit, että pitää vain muuttaa elämä terveellisemmäksi eikä pyrkiä tavoitteisiinsa jossain tietyssä ajassa..

    • Se on sinun oikeutesi. :) Minä näen. Normaalin toki, mutta kymmenen kiloa ylimääräistä omaavan pullukan, normaalin tytön. :D

  • Luulen, että aika monella epäonnistuneella se ”motivaatio” lähtee enemmän ympäristön ja ulkomaailman paineista kuin sieltä mistä pitäisi, eli sisältä itsestä. Ei oikeasti olla valmiita muuttamaan mitään kun ajatellaan, että ”mun pitää olla laiha koska muut ihmiset pitävät minua laiskana ja tyhmänä ja rumana, eikä mua muuten kukaan halua”. Ja tuo tunne ajaa sen todellisen motivaattorin, eli oman terveyden ja elämänlaadun ylitse. Ja tästä syystä yritetään noudattaa kirjaimellisesti jotain esimerkkiruokavaliota ja liikuntasuunnitelmaa, jonka joku on neuvonut netissä. Ja vaikka se raejuusto maistuu kengänpohjille omassa suussa ja sinne salille meno etoo, ei uskalleta muuttaa mitään ja muokata sitä suunnitelmaa oman elämän ja mieltymysten mukaiseksi, koska se epäonnistumisen pelko on niin kova. Sen jälkeen kun on ”tyhmä, laiska, ruma ja vielä luuserikin”.

    -Anna-

    • Näin se varmaan paljolti menee. Harva ulkopuolelta alkunsa saanut muutos on pysyvä, ja pätee aika lailla mihin tahansa asiaan. Jos ihminen ei tahdo eikä nauti, niin ei se pysyvää ole. Itsestä sen pitää lähteä. Ainakin pitää lopulta syttyä se halu ja havahtua tilanteeseen, jotta sitä olisi mitään mahdollisuutta pitää yllä. Jos touhu on pelkästään kamalaa, ei kukaan tahdo niin elää loppuelämäänsä. Tietenkään.

  • Juuri näin! Mulla itsellä se ns. terveempi elämäntapa (olen ollut johonkin 25-vuotiseksi asti liikkumaton 40-kiloinen nörtti, joka pyörtyili kesken päivän, kun unohti syödä, ei saanut unta ja oli voimaton ja päänsärkyinen. En toki tajunnut sitä silloin, vaan luulin sen olevan normaali olotila.) jotenkin vaati sen myöntämisen, ettei oikoteitä ole. Että mun vaan pitää oikeasti luopua jokapäiväisestä karkista ja epäsäännöllisistä syömisrytmeistä, eikä yrittää muutamaa yksittäistä purkkafiksiä rikkinäiseen perustukseen (kliseet <3) satunnaisilla jumppaputkilla tai keittolounaan valinnalla. Vaan ihan oikeasti ja itselleen rehellisesti ja MINUN piti miettiä koko homma uusiksi mun OMISTA lähtökohdista, jolloin hommasta tosiaan tuli MUN oma elämäntapa, jota pystyy noudattamaan. Ei ne muutokset loppujen lopuksi isoja olleet, mutta ne piti itse tajuta, jotta toimiva kokonaisuus muodostui.

    • Jos tahtoo elää niin kuin aina ennenkin, sitä saa vain sitä, mitä aina ennenkin. Pitää olla valmis luopumaan jostain saadakseen tilalle jotain vielä parempaa. Täytyy tehdä jotain mitä ei ole ennen tehnyt, saadakseen jotain, mitä ei ole ennen saanut. Ja sitä rataa, näitä riittää. :D Mutta näin se menee! Ja siksi se onkin jokaisen löydettävä itsestä se halu siihen. Koska ihan saletisti jostain pitää luopua, pienistä tai isoista asioista. Tai muuten se elämä jatkuu niin kuin aina ennenkin.

  • Samalla tavalla täällä kaikki alkoi, ihan huomaamatta. Ei ollut tavoitetta eikä oikeastaan vieläkään selkeää mitä haluan mutta se mitä haluaa parantaa muuttuu koko ajan tilanteen mukaan :) ehkä juuri se ettei aseta liian suuria odotuksia itselleen on tuonut tähän pisteeseen. Terveellisestä ruoasta nauttii ja ei enää tee edes mieli palata vanhaan, se on siis jo elämäntapa :)

    • Se on kiva paikka olla, kun siitä on jo tullut elämäntapa. Ei tarvitse pohtia ja punnita ja miettiä ja taistella mitään vastaan. Senkun elää vain niin kuin tykkää, nauttii täysillä jokaisesta suupalasta ja jokaisesta tiristetystä hikipisarasta. Ah! :’)

  • En millään uskoisi että sinä olet tuossa kuvassa. Kasvot ja naama näyttää kuuluvan ihan toiselle ihmiselle! Puhumattakaan kropasta. Hah.

  • Oikein hyvä kirjoitus! Itse olen jojoillut joskus painoni kanssa, ja turhautunut kuureihin. Se hetki kun päätin muuttaa elämäntapani, liikkua liikkumisen ilosta ja syödä hyvin terveyteni vuoksi, muutti hitaasti kaiken. Ei ole repsahduksia, vain elämää. Tietenkin pikkuhiljaa kehitin itselleni tavoitteita, kun huomasin mahdollisuuteni. Mutta tavoitteet eivät silti määrää elämäntapojani, ajattelin elää näin eli liikkuen ja tervellisesti syöden koko loppuelämäni. Koska se lisää vaan niin älyttömästi elämänlaatua.

    Kiitos inspiroivasta blogista! :)

    • Oot hyvä esimerkki juuri tästä aiheesta siis! :) Kuurit on siitä niin petollisia, kun niillä on päättymisajankohta joskus. On aivan eri asia muuttaa elämäntavat koska tahtoo, kuin että muuttaa ne tietyksi ajaksi vain muuttaakseen ne takaisin kun tuo tietty aika on kulunut. Sehän on jo ideana ihan kaheli, eikä se millään voi toimia! :’)

      Kiitos, on ilo inspiroida! :)

  • Tämä teksti laittoi ajattelemaan :) Itselläni oli ongelmana juurikin tuo ”laihduttaminen”, nyt en enää laihduta vaan rupesin liikkumaan ja syön hyvin. Sivutuotteena paino putoaa. Ja ei tarvitse stressata, voi vain elää, kuten sanoit :)

    • Mahtavaa, oot hyvällä tiellä! :) Tuo on juuri se jutun juju! Kroppa tykkää kun se saa liikuntaa ja terveellistä ruokaa. Se kiittää sua päästämällä ylimääräisestä irti! ;)

  • Noin sen pitäisikin mennä!:) Pahimmat läskini sulatin ”vahingossa”, kun päätin alkaa syömään terveellisemmin. 20 kiloa lähti, että hujahti. Nykyään paino sahaa, miten sattuu, koska rakastan hyvää ruokaa yli kaiken… Olen useasti laihduttanut muiden takia ja tiedän asettavani itselleni välillä liian suuria odotuksia, mutta nyt olen olen alkanut olla armollisempi itselleni sekä liikkumaan vain itseni takia. Nimenomaan elämää tässä ollaan muuttamassa kuten sanoit, mutta itsellä on vielä paljon muutettavaa ajattelutavoissa, kun on ollu koko elämänsä laihdutuskuurilla eikä osaa vielä(kään)kontrolloida syömisiään.

    Olipa hyvä teksti, sai kyllä ajattelemaan omien ”projektien” merkitystä! :)

    • Oot jo pitkän matkan tehnyt ja sekin on jo paljon, kun tiedostaa asian ja syyt siellä taustalla. Siitä se pikkuhiljaa muovautuu. Mitä tahtoo ja kuinka kovin. Sillä sitten kun tarpeeksi kovin tahtoo, on sivuseikka kaikki se herkku, mistä joutuu luopumaan. Minäkin rakastan ruokaa yli kaiken, olen aina rakastanut. Se millaista ruokaa rakastan, on vain nykyään aivan toisenlainen kuin ennen. :)

  • ”en ole koskaan nähnyt tätä projektina. En aloittanut mitään. En kuuria, en tietyn mittaista vaihetta, en projektia.”

    siis justiin tuo oikea HALU tehdä muutos mun mielestä johtaa onnistunemiseen. ei mitään motivointi-lässytyksiä, psyykkausta tai muuta, pelkkää toimintaa. muutosten tekemistä, muttei kuurin muodossa vaan pysyvästi. monet puhuu että ”maanantaina aloitan sen ja tän ja tuon” mutta mihin sitä maanantaita tarvitaan?! joku voi syödä terveellisesti ja liikkua aktiivisesti pari kuukautta, laihduttaa pari kiloa, mutta ilman pysyvää muutosta elämäntavoissa se on vain hetken huumaa ja kaikki työ valuu hukkaan.

    kiitos hyvästä postauksesta, mielenkiintoista lukea tällaista sun kulmasta, joka on tehnyt muutoksen ja pysynyt niissä!

    • Kiitos sulle näistä sanoista! :) Tekemisen meininki näissä asioissa pitää olla, jos jotain (pysyvää) meinaa saavuttaa!

  • Voi miten uskomatonta työtä olet tehnyt kroppasi kanssa! Täällä pyörittelen silmiäni jo ties monetta kertaa ja tuli tänään tosi hyvä mieli sun puoletasi. Motivaatio omalla treenilä tietenkin kasvaa nyt, kun on helppo ajatella, että itsekin voisi pystyä samaan lihasten kasvatukseen. Olen tosin henkeen ja vereen kestävyysurheilija, joten samanlainen lihasmäärä olisi mahdoton (?) mutta ainahan sitä johonkin parempaan suuntaan voi tavoitella :) Olen itsekin joskus painanut yhtä vähän kuin sinä ja minulle se taas olis aivan liian vähän. Meistä siis tosiaan on moneksi, ja kaikilla on oma kroppa. Painoja on turja vertailla, peili sen kertoo ja OMA OLO. :)

    Varmasti tulen seuramaan sun kirjoittelua, varsinkin kun on niin miellytävää ja helppolukuista tekstiä. Oikeita sanoja osaat valita oikeisiin hetkiin :) Kiva kun kirjoitat blogiasi :))

    • Oi kiitos! :) Kiva aiheuttaa silmien pyörittelyjä. :D

      Ja näin meistä tosiaan on moneksi – se mikä on toiselle liian vähän on toiselle sopivasti ja mikä on toiselle liikaa, on jollekulle juuri hyvä!

      p.s. Mieheni on hyvinkin aktiivinen juoksija ja tuleva maratoonari, ja kroppa on kyllä kaikkea muuta kuin juoksijan kroppa! Eli lihasta löytyy! ;)

  • Harvoin tulee eteen sellaisia oikeita motivaattoreita, ja sun kohdalla on todettava että sä edustat juuri sitä kehoihannetta mitä mä haen, ja olet mun esikuva! Mullakin tuota treeniä kertyy sellainen 7-10 tuntia viikossa, mutta mulla ei ole motivaatiota pudottaa painoa tai tarkkailla ruokavaliota. Liikunnan kanssa on sama kuin sulla, että en ole aloittanut mitään tiettyä kuuria, se vaan on kivaa ja teen sitä koska rakastan liikkua. Tämä postaus oli täyttä asiaa, ja tällasia kirjottele ehdottomasti lisää. Joten siis, keep on going! :)

    terkuin Laura, http://onthemoveblog.blogspot.fi

    • Oooo, kiitos paljon! :’) Siinäpä kirjoitit yhden jos toisenkin asian, mikä sai hymyilemään. :’)

      Pääasia on että liikkuu ja siitä nauttii. Niin moni asia hoituu siinä sivussa, puolivahingossa. Keep on going siis sulle kanssa! ;)

  • Mahtava postaus! Herätti samankaltaisia ajatuksia mulla. Kaikki tieto terveellistä elämään varten oli päässä, mutta jostain syystä sitä tuli elettyä lohturuualla ja -juomalla. Ehkä pään sisällä kaikki ei ollut kondiksessa, ja sitten yhtenä päivänä kaikki loksahti kohdalleen, ja muutin elämäntapani. Koska siitä on vasta muutama kuukausi, läheisetkin ajattelevat sen olevan vain laihdutuskuuri, ja painoa on tippunut, kun pizzan ja suklaan vaihtoi vähähiilihydraattiseen liikkujan ruokavalioon, ja joka iltaisen leffan katselun urheiluun. Nyt kun alkaa olla siinä oikeassa, luonnollisessa painossaan, ja ennen kaikkea on terve ja kevyt olo, ei paluuta entiseen enää ole.
    Jos joku tässä maailmassa motivoi, niin sun vatsakuvat! :)

    Mun elämäntavoista voi lukea tuolta tuoreehkolta palstalta:
    http://www.lily.fi/palsta/hop-hop

    • Olen kanssa törmännyt tuohon, että muut kuvittelevat tämän olevan jokin kuuri, jokin mikä loppuu joskus. On oltu siksi jopa kovin huolissaan, kun tässä ollaan ’laihdutuskuurilla’, ilman että selkeästikään pitää laihtua. Joo, ei tosiaan olla kuurilla vaan tällä mennään loppuelämä! ;) Paluuta ei entiseen ole sitten yhtään millään mitenkään! :D

      Ja kiitoksia! :’) Vilkaisen samantien, mitä kaikkea linkin takaa löytyy! :)

  • ”Vaikka välissä oli lääkärin määräämä yhdeksän kuukauden mittainen KAIKEN fyysisen tekemisen tekokielto, en lihonut takaisin.”

    Saako udella miks oli tuo kielto? o:

  • Mä olen todellakin huomannut ton, että jos nyt oikein päätän että herkut pois ja liikun paljon, niin pää ajattelee välillä vaan kaikkea mitä ei saa tehdä. Nyt en saa syödä karkkia = näin ollen sitä alkaa tekemään hirveästi mieli ja tuntuu, että miettii ainoastaan ruokailuja. Liikunnan kohdalla ei oo kyllä mitään ongelmaa. Sit kun ajattelen, että syön herkkuja jos tekee mieli, niitä ei edes ajattele eikä tee mieli!

    • Näin se on varmaan useimmilla. Itellä taas toimii parhaiten (ainakin nykyään) se, että jotain joko on tai sitten ei ole. Mä en oikein osaa sellaisia kultaisia keskiteitä. :’) Mm. sen takia en syö herkkuja laisinkaan. Pääasia, että löytää itselle parhaan tavan toimia! :)

Kommentointi on suljettu.