Kun herkuton päättyy

Iiik! Nyt on kuulkaas jännät paikat. Kaikki, tai ainakin suurin osa tätä blogia lukevat varmasti tietävät, että meillä ei syödä noita perinteisiä herkkuja laisinkaan. Itseasiassa edellisestä kerrasta on itsellä tässä jo kolme ja puoli vuotta aikaa. Tässä välissä on jätetty siis syömättä kaikki karkit, suklaat, sipsit, popcornit, jätskit, leivokset, mitä näitä nyt on. Kaikki. Kun ei ole tehnyt mieli. No, nyt tässä on jotain jännää tapahtunut, nimittäin on vähän (paljon) alkanut tehdä mieli!

Mullehan on aikoinaan TODELLAKIN karamellit ja muut herkut maistuneet. Tuosta herkkuhistoriastani on luettavissa tässä tekstissä, jonka kirjoitin kahden vuoden tauon kohdalla. Tässä en siis sitä sen enempää lähde avaamaan, kun se kaikki on luettavissa siellä. Ihan kaikkia mietteitä en enää tuosta tekstistä allekirjoita, en ole enää ehkä ihan niin äärimmäinen näissä asioissa kuin ennen, vaikka osittain olen kyllä edelleen. Eikä tekisi pahaa monelle muullekaan tutkia vähän niitä ravintosisältöjä kaupassa.. Sitä siis teen edelleen, enkä aio koskaan lopettaakaan, sen verran terveydestäni välitän. Enkä näe siinä todellakaan mitään väärää, enkä edelleenkään ole elänyt kurinalaista elämää, ihan vain olen aina elänyt sellaista elämää kun on minulle sopinut. En siis silloinkaan kieltäytynyt mistään. Mutta nyt, viimeiset pari kuukautta on tuntunut siltä, että kieltäydyn jostain. Eikä sellainen elämä ole niin kivaa kuin voisi olla, ja siksipä tässä meinataan vähän karkkia maistella, kaikkien näiden vuosien jälkeen!

Mieli tekee ainoastaan irtokarkkeja. Ja vähän niitä irtokarkkilootien suklaita. Suklaata ei oikein tee muuten mieli. Jätskiä ei tee mieli laisinkaan, eikä leivoksia (paitsi joulutorttuja!). Ei myöskään sipsejä tai poppareita. Siispä irtokarkkilaatikoille suunnataan. Huomenna! Kovin on valikoima supistunut siitä kun viimeksi on karkkia syönyt, sillä tällä kertaa liivatetta sisältävät karkit eivät kuulu meidän pussin pohjalle. Silloin muinoin ei vielä liivatteesta ollut tietoinen, joten kaikki kävi. Nykyäänhän ei käy enää esimerkiksi yllä kuvassa olevat kirpeät pääkallot (nyyh!), sillä niissä sitä on, kuten todella monessa muussakin, etenkin hedelmäkarkeissa. Onneksi salmiakkipääkalloissa sitä ei ole. Salmiakkia on meinaan tehnyt mieli tosi kovin. Se on sellainen mitä on tehnyt mieli satunnaisesti tässä vuosienkin varrella, mutta se on mennyt aina ohi. Nythän tämä himotus on ollut päällä jo sen parisen kuukautta, aika lailla päivittäin.

Olen tässä kyllä miettinyt, että mistä tämä himotus nyt kertoo. Ensimmäisenä tulee mieleen, että johtuu siitä, ettei mulla ole enää päivissä mitään sellaista makeaa herkkua, jonka ansiosta karkkia ei tekisi mieli. Ennen tuli syötyä päivittäin Questin protskupatukoita, mutta nekin jäivät tuossa pidemmän aikaa sitten pois, kun vatsa teki niiden suhteen stopin. Ja olihan se nyt jäätävän kallistakin, kun molemmat söi niitä päivittäin. Vaikka kivaakin se oli. :D Mutta ne oli sellainen ainoa makea herkku, eikä sitä ole enää. Kesällä söin viimeiset ehkä neljä tai viisi pois postia jakaessa, kun siellä iski aina nälkä. Ja täytyy sanoa, ettei ne enää maistuneet niin suurelta herkulta. Oli ne edelleen hyviä, mutta ei taivaallisia. Ravintosisällön takia tulen niitä kuitenkin jatkossakin ostamaan, mikäli niitä tosiaan tarvitsee, kuten jossain reissulla, jossa ei ole kylmälaukkumahdollisuutta ja siten tulee tarpeeseen tuollainen patukka, joka on helppo ottaa mukaan ja pysyy hyvänä lämpötilasta riippumatta.

Tätä ajatusta tukee myös se, että ei tee esimerkiksi sipsiä mieli, vaikka aikoinaan olen ollut aika paljonkin sen perään. Kun nykyään tulee syötyä sen verran paljon niitä ristikkoperunoita, joiden päälle kun laittaa vähän valkosipuliöljyä ja suolaa, niin nehän on ihan kuin sipsejä! Terveellisempiä versioita vain.

Toisaalta mietin kyllä sitäkin, että kertooko mulle keho tässä, että en anna sille kaikkea välttämätöntä, jonka tarvetta se sitten kompensoi huutamalla karkkia. Energianpuute se ei ainakaan ole, sillä ruokaa se kyllä ihan tosissaan saa. :’) Mutta muuten. Olen kyllä mm. tiedostanut, että tässä Suomeen muuttamisen jälkeen meidän lautaselta on se värikäs kasvisrunsaus vaihtunut kulahtaneen keltaiseen perunaan.. :D Täällä on vain tuo perunahullutus lähtenyt ihan käsistä, eikä perunassa ole mitään huonoa, mutta se on syrjäyttänyt ne kaikki muut, jotka olisi ehkä keholle vähän tärkeämpiä. Itseasiassa eilen viimeksi tätä mietin, että tämä täytyy saada muutettua, mutta vasta tänään yhdistin tämän karkin himoon. Mahdollisesti se voisi jotenkin siihenkin liittyä, sillä olen aina ollut sitä mieltä, että keho on viisas. Ei se turhaan huutele. Nyt se saa siis jatkossa ainakin monipuolisemmin kasviksia ja ainakin huomenna karkkiakin vähän. :D

Toinen juttu, mitä on mietitty, niin jouluna meillä tehdään kyllä joulutorttuja! :D En muista milloin olisin niitä viimeksi syönyt, ainakin 2009 kun ylläolevassa kuvassa näkyy suurella hartaudella niitä naamaan menevän.. :’D Ne on mulle olleet aina ihan tajutonta herkkua ja silloin joskus muinoin se olin minä joka tyhjensi siitä pellillisestä lähes kaikki. Nyt en suunnitellut tyhjentäväni lähes kaikkia, vaan sen verran kun tuntuu hyvältä syödä. Se voi olla yksi tai kaksi tai sitten se voi olla enemmän. En osaa sanoa. Maistuuko ne edes niin hyvältä enää? Se selviää jouluna. Jee!

Mihin tämä kaikki sitten johtaa? En tiedä. Ehkä syön tämän kerran karkkia ja olen taas kolme ja puoli vuotta ilman. Ehkä syön tästä lähtien kerran kuukaudessa, kerran kahdessa tai kerran kolmessa. Kerran vuodessa. En tiedä. Mutta en edelleenkään näe tapahtuvaksi sitä, että tarjottaessa ottaisin vastaan karkkia tai mitään muutakaan, ne eivät edelleenkään kuulu mun ruokavaliooni kuin harvoin tai ei ollenkaan. Edelleenkin olen sitä mieltä, että tuputtaminen on epäkohteliasta, kieltäytyminen ei koskaan. Kyllä jokaisella on oikeus ihan itse päättää siitä mitä kehoonsa tahtoo laittaa ja mitä ei (jos nyt puhutaan terveistä ihmisistä). Jos joku siitä loukkaantuu niin katsokoon peiliin, se on juurikin niin. Tästä on turha kenenkään väittää mulle toisella tavalla, kenenkään mieliksi ei tarvitse kenenkään syödä p*skaa. Eli kyllä ne karkit ja muut on sitten edelleen harvinaista herkkua ja sellaisena pysyykin.

Mutta miltä ne sitten maistuu? Onko edes hyviä? Voiko niitä ylipäätään syödä? Millaisia tuntemuksia niistä tulee? Mitä vatsa sanoo? Miltä seuraavat päivät tuntuu? Tämä on niin jännää! Tässä on niin valtavan pitkä tauko alla, että en tiedä yhtään mitä tapahtuu. Mutta älkää huoliko, raportoin asiasta kyllä. :D Huomenna siis karkkihyllyjä tutkimaan. Iiks!

Mukavaa karkillista tai karkitonta viikonloppua!

p.s. Vähän tuli ehkä kyllä ikävä noita Rodeo Driven -farkkuja.. Tai onhan ne edelleen olemassa, mutta kenen pylly niihin enää mahtuu? Ei mun ainakaan. :’)

18 vastausta artikkeliin ”Kun herkuton päättyy”

  • IIIIIK! Jännää, Heidi :) Suurena irtokarkkien ystävänä mulle on tuottanut eniten tuskaa juuri kieltäytyä irtokarkeista, jos jollekin herkkulakolle tms. oon ryhtynyt… Sipsit ja popparit sen sijaan pääsee vanhenemaan kaapeissa, jos niitä sinne on joskus eksynyt jostain syystä :D

    • Ihan hirveen jännää, mä täällä melkein pissit housussa jänskään huomista. :DD Ymmärrän kyllä irtokarkkihimotukset! Mä olen niihin oppinut jo tosi pienenä, kun meidän lähiössä oli pieni karkkikioski, josta päästiin aina välillä veljen kanssa ostamaan vitosen pussit. Rahat oli Aku Ankka -kukkarossa. :’) Kukkaro annettiin myyjälle (Sinikalle!) ja sanottiin aina meille opetettu lause, että ’niin monta karkkipussia kun tällä rahalla saa’. <3

    • Eikä, ihanaa! <3 Meillä oli myös lähikiska, josta haettiin irtonameja. Ne oli sellaisissa söpöissä lasipurkeissa ja hinnat oli purkin pohjassa. Kerroit myyjälle kipon numeron (esimerkiksi merkkarit oli numero X) ja sanoit ”1 markalla” :) Jään odottamaan sun raporttia siitä, mitä karkkia tänään ostit :D

    • Iiiks, justiinsa noin! <3 Sitten kun oltiin tarpeeksi vanhoja valitsemaan karkit itse niin se meni just noin! Meidän kiskan karkit oli semmosissa riveissä ja ikkunan läpi pystyi aina osoittamaan riviä ja sanomaan, että ’tän rivin kolmansii markalla!’ ja siihen malliin. :’) En kestä! Ollapa taas niin pieni ja huoleton. <3 Tänään joutuu ihan itse lappaamaan niitä namuja siihen pussiin, plääh. :D

  • Jännää! ;) Itsekin olen ollyt nyt jonkun kolme vuotta ilman herkkuja, kun ei ole tehnyt mieli. Tai kerran koitin syödä lakuja, mutta eivät ne sitten maistuneetkaan. Mut nyt mullakin on pari kertaa käynyt mielessä, et pitäiskö maistaa pitkästä aikaa jotain. Jään odottelemaan, mitkä fiilikset sulla on kokeilun jälkeen.

    • Sullakin on mennyt pitkään jo ilman! Mikäs siinä, kun ei kerran mieli tee. Ei niitä kuulu väkisin syödä. Ainoastaan terveydelle välttämättömiä asioita kuuluu syödä vaikka väkisin. :D
      Mutta joo, jännä päivä edessä! :)

  • Oijoi, kannattaa varmaan itseasiassa varautua siihen, että karkki ei maistu välttämättä hyvältä! :D Itte oon havainnu, että jos jostain syystä on pidemmän aikaa ilman karkkia, niin ne ensimmäiset karkit tauon jälkeen maistuu vähän liian imeliltä ja ”esanssisilta”.

    • Jep, siihen olen ihan täysin varautunut! :D Se on mulle ihan ok, ei niitä sitten tarvitse syödä laisinkaan, jos niin käy! En tosiaan odota, että kaikki maistuu samalta kuin joskus silloin ennen. Se on huomattu jo monta kertaa tässä elämän aikana, että kun on pidemmän aikaa ollut jotain entistä suosikkia ilman, niin ei se enää maistu niin hyvältä kuin silloin joskus. Sama kävi noiden patukoiden kanssa!

    • Kiitos, on tää kyllä jänskää! :’) <3 Fiilikset kerron ihan varmasti! Tietynlainen ihmiskoe se vissiin on tämäkin tavallaan. :D

  • Ouuu, nyt ollaan jännän äärellä :D olen erittäin kiinnostunut kokeilun tuloksesta! Loistava toi pöydällämakaamiskuva muuten, hehee.

    • Mulla on tulos jo selvillä, mutta panttaan sitä vielä! :D Kirjoitan postauksen pian! ;)
      Noita oli hauska kuvata, Questillä tykättiin tosta erityisesti kanssa. :D

  • Voih, nuo ihanat punaiset hiukset! <3 Mulla on välillä niin ikävä sun Saksa-elämää :D Ehkä vähän hassua :D Mut nyt otan kiinni ohi hujahtaneet postaukset ja jänskättelen täällä miten kävi karkkikokeilulle :)

    • Punaiset hiukset oli kyllä hienot! Niin kauan, kun ne vain koki omakseen. Sitten ne oli pelkkä rasite sen jälkeen. :D Ja ihanan hassua, että sulla on ikävä meidän Saksa -elämää! :D Mullahan on sitä ikävä itselläkin, pitkälti joka päivä. Mutta kun tulevaisuudessa on jotain muuta, uutta ja huikeaa odoteltavaa, niin senkin ikävän kanssa pärjää! Näistä aiheista on muuten paaaljon juttua mun toisen blogin puolella. :D
      Hehee, toivottavasti oli jänskättelyn arvoinen karkkikokeilun tulos. ;)

Kommentointi on suljettu.