Euforia

Kävin tiistaina hieronnassa ja sen tuloksia hehkutinkin jo siitä parin päivän päästä Instagrammini puolella. Olisin halunnut tämän tekstin kirjoittaa jo silloin, niissä fiiliksissä, mutta en ole ehtinyt. Tässä nyt kuitenkin. Nimittäin jotain huikeeta on tapahtunut: olen hieronnan jälkeen päässyt kävelylle. Teistä tuskin monikaan loppupeleissä tietää miten hieno juttu tämä on. Miten suuri, ja miten onnelliseksi siitä tulin. Kävely on mulle tajuttoman tärkeä asia. Siellä mun pääni lepää kaikesta sellaisesta, mistä ei arjen keskellä saa kiinni. Siellä ajatukset on selkeitä ja siellä tapahtuu oivalluksia. Uskon, että monelle juoksulenkki ajaa saman asian. Minä en ole juoksija, minä kävelen.

Hieronta tapahtui jälleen kerran Pekan toimesta Kuopion Urheiluhieronnassa Gym99:n tiloissa. Olen käynyt Pekalla jo kohta vuoden ja olen tykännyt käydä siellä kohta vuoden. Ensimmäisellä käynnillä hierottiin auki tulehtuneet akillesjänteet ja silloin jo Pekasta tuli mun silmissä aikamoinen ihmemies ja pelastaja, kun niin suurista kivuista auttoi mut pois. Ja jo silloin ensimmäisellä käynnillä tuntui siltä, että olisi kaveria tullut tapaamaan ja sellaisena Pekan nykyisin näenkin, ellen jopa ystävänä.

Akillesjänteiden lisäksi ollaan hierottu auki niitä pohkeita ja penikoita, mitä silloinkin siis käsiteltiin. Aika monta kertaa tässä välissä on niitä kyllä päästy käsittelemään sattuneista syistä. On otettu myös käsiä jokusen kerran ja tiistaina toista kertaa selkää ja hartioita. Koitetaan etsiä oikeaa tapaa hieroa juuri mua, edelleen, sillä mun kroppani toimii varsin kummallisesti noissa tilanteissa ja selän/hartioiden suhteen tilanne tuntuu menevän lähes poikkeuksetta huonommaksi hieronnan jälkeen. Nyt otettiin sitä ihan tosissaan kevyesti ja sehän auttoi, ilman, että minusta tuli täysi tollo sen jälkeen. Tolloksi siis muutun, teen virheitä ja sanat menee sekaisin tai niitä ei löydy, ja kaikkea sellaista varsin häiritsevää, fyysisestä oireilusta puhumattakaan. Nyt kun pääsin hieronnan jälkeen illalla nukkumaan, mun pääni ja kehoni valtasi ihan suunnaton rauha. Sellainen seesteisyys, ettei koskaan ennen. Korvissa ei huutanut, eikä mikään kiristänyt. Taisi olla sellainen tunne, mikä normaalilla ihmisellä on joka kerta nukkumaan mennessä.. Sain sitä maistaa, ja tahdon sitä lisää. Se oli vain se hetki, mutta se oli niin hieno, että se oli ihan kaiken arvoinen. Vaikka olisinkin seuraavana päivänä ollut tollo. Ensi kerralla otetaan astetta kovempaa ja etsitään missä se raja menee.

Mutta ne pohkeet, ne avattiin myös taas. Ei otettu penikoita nyt, sillä olen ajatellut, että pohkeet on se mikä vetää penikatkin jumiin. Penikat reagoi käsittelyyn kanssa monesti aina huonosti, mutta pohkeiden suhteen ei ole ollut vastaavia ongelmia. Joten pelkät pohkeet siis, ja kyllähän ne jumissa oli ja käsittely siksi koski. Ei kuitenkaan mahdottomasti, kyyneleitä ei suinkaan tarvinnut vuodattaa (sitäkin olen vähän kerran tehnyt penikoita availlessa herkässä mielentilassa..). Normaalia hieronta-arkuutta vain.

Hieronnan jälkeen odotin yhden kokonaisen päivän, jolloin en tehnyt mitään muuta kun norkoilin nojatuolissa. Ja sitten torstaina päätin, että nyt alkaa kävelylenkit. Kokeillaan miten se sujuu sillä vauhdilla, mitä mulle suositeltiin spiroergon jälkeen. Olen siis ollut tilanteessa, missä en pääse edes ylämäkeä ylös, koska pohkeet muuttuvat lyijyksi. Menevät niin maitohapoille, ettei ne enää yksinkertaisesti toimi.

2015-07-09 11.45.43
Into piukeena!

Torstaina kun heräsin, söin aamupalan ja sitten kiskaisin päälle ulkoiluvaatteet ja intoa täynnä lähdin pihalle. Että jospa askel kulkisi, jospa ei hapottaisi. Jospa..

Heti kotisuoralla alkoi pohkeissa tuntua, ja ajattelin, että ei tästä tule mitään. Sitten huomasin, että olin lähtenyt sillä entisellä, reippaalla vauhdilla etenemään. Hidastin vauhtia, ja hetken päästä huomasin, että enää ei muuten tunnu missään! Pidin samaa vauhtia yllä ja voi vitsit, olin kyllä taivaissa. Vielä korkeammalle pilvien päälle pääsin ensimmäisen ylämäen kohdilla, kun siinäkään ei hapottanut pohkeisiin, mikä oli täysin vieras tunne kun entisiä kuukausia katselee. Kokeilin vielä myöhemmin lisätä vauhtia ylämäessä ja lopputulos oli silti sama – ei hapotusta. Voi jee. Euforia!

2015-07-09 13.13.501

Päätin kävellä kymmenen kilometriä, eli viisi suuntaansa. Saanen huomauttaa, että tuo kymmenen on jo saman verran kun aiemmin tänä vuonna yhteensä, joista pitkälti jokainen kilometri on ollut tuskaisaa. Kuulokkeet korvilla fiilistelin musiikkia ja olin ihan kahelilla fiiliksellä. Hymyilin siellä itsekseni niin, että kuulokkeet plopsahtelivat korvilta pois, kun hymy levisi pitkin naamaa. Lauleskelin itsekseni, jammasin vähän musiikin tahdissa. Hymyilin ihmisille. Enkä voinut uskoa jokaista ylämäkeä ylös tallustellessani, että pääsen sen, ilman vaikeuksia.

Laitoin Pekallekin heti viestiä kun tajusin tilanteen, että siellä nyt kävelen ja kävelen varmaan Venäjälle asti kun en enää tahdo kotiin ollenkaan, kun kerrankin kulkee. Saatoin myös kirjoittaa, että jos hän olisi siinä silloin ollut, niin jumalauta kun olisin rutistanut kun minua niin auttoi. Joo, euforiaa oli ilmassa. :D

2015-07-09 12.39.16
Takkia pois, kuuma! Tässä kuvassa ei näy euforiaa, mutta sitä oli.

Tämä tarkoitti siis sen tajuamista, että mun jalkojen hapotukset johtuu vain siitä, että ne menee niin jumalattoman jumiin, että siellä ei kai enää pääse veri kiertämään. Sitähän ei tiedetä, että miksi ne niin jumiin menee (ja sama selän miljoonien ongelmien kanssa), mutta askel eteenpäin tämä oli. Iso askel. Niin iso, että olin tästä hyvin onnellinen ja huojentunut. Se hapotus on vaan helposti oire jostain vakavammasta kuin mistä pelkät lihasjumit mahdollisesti kertoo. Jee!

2015-07-10 07.34.17

Siellä vesisateessa kävellessäni olin kyllä maailman onnellisin tyttö. Ihan saletisti siellä ei ollut liikenteessä missään yhtä onnellista tyttöä. Tai poikaakaan. Koko matkan hymyilin kuin mielipuoli. Ihan parasta. Jälleen kerran Pekka palautti mun kävelykykyni, ihan niin kuin silloin noin vuosi sitten.

En malttanut odottaa seuraavaa päivää, sillä olin päättänyt taas käydä tekemässä saman lenkin, kun muiden treenien puolesta se sopi. Onnistuin nukkumaan edeltävänä yönä peräti kolme tuntia heräten pyörimisen jälkeen jo puoli neljältä. Valvoin seitsemään asti (mm. kroppaa rullaten ja tekstejä toisaalle kirjoitellen), kunnes miehen kello herätti häntä töihin. Sitten pääsin taas lähtemään, kokeilemaan josko se vielä kulkee. Ja kyllähän se vaan vielä kulki. Tälläkin kertaa sain sateessa välillä tallustella ja siitä tykkään. Se sopii mulle paremmin kävelyyn kuin aurinkoiset kelit. Sateessa on fiilistä. Ja mun sydän oli pakahtua, kun kykenin siellä sateessa edelleen kävelemään.

Ajatukset juoksivat ja olivat kirkkaita. Kuulokkeissa soiva musiikki päättää ajatusten laadun ja tunnelman, mikä mulla siellä mennessä on. Ja kävikin niin, että yhdessä kohtaa löysin itseni itkemästä kesken kävelyn. Ei ole ensimmäinen kerta, eikä viimeinen varmastikaan. Joskus tunteet vain ottaa vallan ja sitten ne tulee kyynelinä ulos. Kävely on mun terapiaa. Ja olen niin onnellinen, että voin sitä taas tehdä. Ja että mun jalat ei ehkä olekaan niin valtavan rikki kun olen niiden ajatellut olevan. Ehkä ne toimiikin taas. Mun rakkaat koipeni!

2015-07-09 13.41.58

Näiden kahden kävelyn jälkeen ei pohkeet vieläkään oireile. Muutoinhan tämä tietysti otti vähän jalkojen päälle, kun en ole hetkeen päässyt kävelyitä tekemään ja sitten menee 20km kahdessa päivässä.. Vähän it-jänteeseen koskee ja takareisi jumittaa, mutta ne on ihan rullattavissa. Tiedän, että rauhallisesti olisi hyvä ottaa näin alkuun, mutta kun onnettaa (on se sana) niin kovin. Puhdasta onnea. Sitä kävely mulle on. Se on salin ohella mulle todella tärkeä liikuntamuoto ja se on mun päälle hyvinkin tärkeä asia. Siltä kantilta se on tärkeämpää kuin sali koskaan. Salilla keskittyy tekemiseen ja puurtamiseen. Kävellessä ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kun minkä tahansa asian fiilistelyyn tai sitten ihan vain musiikkiin, jos sellaista kuuntelee. Parasta. Euforista.

Noina kahtena päivänä olin ihan fiiliksissä koko päivän. Kaheli ja häslä olo, energiaa tursusi ovista ja ikkunoista, enkä olisi tahtonut nukkua ollenkaan. Enkä sitten juuri nukkunutkaan. :D

Tätä lisää joskus jatkossa taas, nyt pari päivää paussia jalkatreenin ympärille.

Sanoinko jo, että ihan parasta? Sitä se on. Olen niin kiitollinen tästä kaikesta. Ja siitä, että mulla on täällä loistava hieroja, joka ei muiden hierojien tapaan ole mua hylännyt, vaikka kroppani on käytöksellään koittanut häntäkin työntää kovasti pois. Kyllä, parasta.

4 vastausta artikkeliin ”Euforia”

  • Jee. Kävely on mukavaa ja olis kyllä kohtuullista, että pystyt sitä harrastamaan ja varmaan siis pystytkin.

    Mää oon tykännyt aina kävellä ja ennen kuin aloitin säännöllisen monta kertaa viikossa liikkumisen eli uinnin ja juoksun kävelin tosi paljon. Tykkäsin kävellä ja se on terveydellekin niin hyväksi.

    • No joo, ei pitäisi olla liiaksi pyydelty kyllä, että voisi kävellä. Nyt kulkee ja ilo on ylimmillään. :) Ja terveellistäkin on, hyvä hyvä.

  • Ääk, oon ihan fiiliksissä vieläkin tosta sun kävelemisestä! ^^ Ja kyllä tätä tekstiä lukiessa melkein tuli mullekin niitä onnenkyyneleitä, go Heidi! :’)

    • Jee myötäeläjä. :’) Kyllä mää nyt nautin tästä!

Kommentointi on suljettu.